Noniin, pitääpä koittaa ottaa aktiivinen startti tähän uuteen vuoteen, josko pakottamalla saisi itseä piinanneen saamattomuuden kuriin. Viime vuonna jäi harmillisen paljon keskivertoa parempia julkaisuja kirjaamatta muistiin, ja mikäli sattuisi nyt käymään niin onnekkaasti että vuosi 2019 tarjoaisi yhtä laadukasta äärimetallia samassa mittakaavassa, on päivystävän metalliautistin oltava vireessä. Pelkona nimittäin on, että jos tuossa ominaisuudessa reagoin yhtä verkkaisesti toista vuotta putkeen, joutuu Itä-Vantaan Vuohipukkien ystävät ry laittamaan allekirjoittaneen vaihtoon päivystävän metalliautistin pallilta. Tämä jos mikä saattaisi olla tuhoisaa allekirjoittaneen jo valmiiksi hauraalle psyykelle, joten toimiin on ryhdyttävä.
Tosiasia kuitenkin on, että mihinkään toimintaan ei voi ryhtyä, ellei tarjolla ole jotain fressiä ja laadukasta ruodittavaa. Edelleenkään en aio nimittäin kirjoittaa musiikista josta en pidä. Kiitos Baphometin, vuosi alkaa kuitenkin hyvissä merkeissä, kun heti vuoden viidentenä päivänä ilmoille päsähtää tämä jenkkidebytantti lyömään alkutahteja alkavalle äärimetallivuodelle.
Deveneror on erittäin tuore tuttavuus, ollen kasattu vasta viime vuonna, ja nyt jo ilmoille lykätään debyyttikokopitkää melko obskuurin hollantilaisen Breath Plastic labelin suojista. Yhtye on kahden miehen proggis, toisen ollessa vastuussa vokaaleista, toisen kaikesta muusta. Tuo soittimista vastaava hebe, Kveldulf Bjalfason, kuitenkin löytyy hyvin monen yhtyeen taustalta, ja usein useamman kuin yhden instrumentin keralla, joten kokemuksen puutetta ei tarvitse tässä tapauksessa ainakaan ennakkoon pelätä. Homman nimi on mustaakin mustempi bläkkis, jota parempaa soundtrackkia on vaikea keksiä, kun käsillä on suomen synkkääkin synkempi talvi. Pakko siis perehtyä mistä on kyse?
Kuten asiaan kuuluu, on kyseinen perehtyminen aina luontevaa aloittaa tuotantopolitiikasta. Se kun nyt sattuu olemaan se ensimmäinen asia jonka kuulija kohtaa, ja joka usein myös vaikuttaa voimakkaasti siihen miten kuulemaansa suhtautuu. Kenoman kohdalla ollaan onnistuttu melko hyvin nimenomaan tässä ensivaikutelman mielessä. Albumin soundimaailma on nimittäin kokonaisuutena hyvin miellyttävä, lämmin ja murea, eikä siinä ole joidenkin bläkkispumppujen suosimaa alakerratonta kylmyyttä laisinkaan. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että ihan nappiin kaikilla soundien osa-alueilla ei olla osuttu, vaikka kokonaisuus nätissä nipussa onkin. Suurin nillityksen aihe allekirjoittaneella on rumpusoundissa, jossa on korvaan särähtävää muovisuutta, sekä joissain osissa aavistuksen lapsellisen kuuloista stadion-rock kaikua. Varsinkin tomisoundi on suoraan kasarin kovimmista big hair tuotannoista. Myös eri elementtien balanssi on joissain kohdissa ainakin meikäläisen korvaan jotenkin aavistuksen pielessä, mutta nämä voivat olla myös tarkoituksellisia seikkoja, joilla ollaan haettu jotain kulmaa joka ei meikäläiselle vaan aukea. Loppupeleissa tuotantoon kuitenkin voi olla tyytyväinen, koska kuten sanottua, kokonaisuus on miellyttävä, eivätkä soundien mahdolliset heikkoudet varsinaisesti häiritse albumista nautiskelua.
Tuotantopolitiikka ja muu nappuloiden vääntely sikseen, kuitenkin oleellisin seikka albumilla kuin albumilla on se millaisia ovat sävellykset, ja miten niitä soitetaan. Kenoma lähtee käyntiin pienoisella tunnelmointipläjäyksellä, jota kuunnellessa ei bläkkis juurikaan mieleen juolahda. Tätä ei kuitenkaan kauaa kestä, eikä albumilla tämän koommin myöskään pahemmin hidastella. Yhtyeen musiikki on erittäin tunnelmallista, jättimäisten ja synkeiden fiilisten hidasta liikettä mustassa taivaanrannassa. Jättimäiset harmoniat avautuvat pikkuhiljaa, ja niiden keskellä erinomaisen helvetillinen vokalisti kuiskii synkeitä ennustuksiaan. Yhtyeen biiseissä on herkullista kypsyyttä ja malttia, jotka mahdollistavat sen ettei yhtye kiirehdi eikä käytä hätäisiä ratkaisuja, vaan valtavia ja ahdistavia tunnelmia rakennetaan niin hissukseen, että ne ehtivät kasvaa täyteen mittaansa. Yhtye ei kuitenkaan tehtaile mitään 20 osaisia puolen tunnin mammutteja, vaan kappaleet ovat melko minimalistisia ja keskiverto biisin mitoissa. Yhtyeen biiseissä ei ole lainkaan mitään kikkailua taikka briljeerausta, vaan niissä keskitytään vain ja ainoastaan ahdistavaan ja vainoharhaiseen tunnelmaan. Tässä onnistutaankin erittäin hyvin, välillä jopa loistavasti. Hetkittäin biisien tilan laidoilla liikuskelee jotain huomaamattomia, ahdistavia ja kieroja tunnelmia, omituisia tunnistamattomia kaikuja sekä kieroja etäisiä soundeja, jotka tekevät kappaleen kokonaisuudesta todella selkäpiitä karmivan. Tälläisissä hetkissä Deveneror onkin parhaimmillaan.
Oikeastaan ainoa miinus, jonka itse albumin sävellyksistä löydän, on se, ettei eri instrumenttien sävellyksellisiä mahdollisuuksia hyödynnetä oikein ollenkaan. Kuten sooloprojekteissa, ja tälläisissä lähes sooloprojekteissa, joissa kaikkia soittimia hoitelee yksi mies toisinaan käy, on Kenomassakin kuultavissa että tämä instrumentalisti lienee kitaristi, koska rummut ja basso ovat albumilla lähinnä kitaran statisteina, vaikka niillä olisi saanut kokonaisuuteen vielä roppakaupalla lisää kiinnostavuutta ja syvyyttä. Basso lähinnä renkuttaa kitaran kanssa unisonossa, ja rummut vetävät koko albumin melko perus nakutusta. En tiedä onko rumpuja edes oikeasti soitettu albumille, vai ovatko ohjelmoidut, mutta sen tiedän että huomattavasti enemmän nyansseja niistä olisi pienellä vaivalla saanut irti.
Kokonaisuutena Kenoma kuitenkin välittää niin valtavaa, ahdistavaa sekä synkkää tunnelmaa, ettei albumin mahdollisia heikkouksia viitsi kovinkaan pitkään ihmetellä. Hetkittäin yhtye pääsee todella hiukset nostattavien fiilisten äärelle, juuri niinkuin bläkkiksen pitääkin. Näin ollen albumia voi lämpimästi suositella kaikille, jotka kaipaavat hiukkasen lisää synkkyyttä ja ahdistusta elämäänsä. Ja kukapa nyt niitä ei lisää kaipaisi? No sitä minäkin, siispä äkkiä niitä hoitamaan tuolta!
Esimerkillisen vainoharhainen 4 / 5
Metalliautisti 