a0731678782_10

 

Kuluva syksy on ollut metalliautistille vaikeaa aikaa. Vuoden monumentaalinen tarjonta on vaatinut jatkuvasti enemmän ja enemmän huomiota, ja henkinen tila on ollut vääränlainen kirjoittamiseen sekä uuden musiikin kuuntelemiseen. Gigan ja Primus ovat miehittäneet allekirjoittaneen soitinta siinä määrin, että mieleen on vääjäämättä työntynyt kysymys siitä, oliko vuoden tarjonta nyt sitten nähty. Vastaus mielen perukoilla väijyvään kysymykseen saadaan Ranskasta: Ei oltu!

Nephren-ka saapuu loppuvuoden pimeyteen toisella kokopitkällään, ja homman nimi on tech death. Artistin debyytti on mennyt allekirjoittaneelta kokonaan ohi, osittain ehkäpä johtuen nimestään, josta väistämättä tulee mieleen joku Brasilialainen Nile-tribuuttiorkesteri. Näin ei kuitenkaan näemmä ole ollenkaan asian laita, vaan yhtye ei kuulosta Nileltä sitten niin tippaakaan. Soundipolitiikka on onnistunut sekoitus techiä ja trashia ollen kliini siellä missä pitää ja likainen kun sille on tarvetta. Basari- ja virvelisoundit eivät kuulu suosikkeihini, mutta näiden puutteet korvataan monin verroin kitaroiden fantastisen brutaalilla jättimäisyydellä. Myös vokalisti kuulostaa loistavalta, ja on todella hienosti sisällä miksissä. Kaikenkaikkiaan albumin soundi on fantastisen.

Entäpä sitten biisimateriaali? Tekevätkö sävellykset kunniaa oivalliselle äänimaailmalle? Kun puhutaan yhtyeen omasta säveltaiteesta, voidaan heittämällä sanoa että biisimateriaali todellakin on kunnossa. Yhtye puuhailee saman henkisten supertempojen parissa kuin hiukan aiemmin syksyllä julkaistu Kanadalaisen Archspiren mahtava Relentless Mutation. Vauhtia on niin maan perkeleesti, että tukka meinaa mennä sekaisin sitä kuunnellessa. Homma potkaistaan täyteen vauhtiin heti avausraidassa, eikä sen jälkeen enää hengähdystaukoja tarjolla. Yhtye osaa suorittaa sata lasissa, kuitenkaan kuulostamatta pelkältä poseeraus-tilulilta vaan kappaleiden järisyttävä raskaus on tärkeimpänä yhtyeen agendalla. Kappaleissa riittää järkälemäisiä riffejä toinen toisen perään, eikä kiinnostavuus pääse biiseissä juurikaan herkeämään. Vaikka tavara on tech deathmäisen konstikasta, on se myös erittäin mukaansatempaavaa ja tarttuvaa. Biisimateriaali on kalkkiviivoille saakka loistavasti jiirissä, mutta loppumetreillä homma lässähtää albumin ainoaan epäonnistumiseen, mukaan ympättyyn käsittämättömään Candlemass coveriin. On ihan ok tykätä Candlemassista, ja miksei vaikka vääntää covereita niiden biiseistäkin, mutta tämän albumin hienon kokonaisuuden kyseinen turaus ikävästi rikkoo, eikä sen olemassaololle keksi hyvällä tahdollakaan mitään perustetta.

La Grande Guerre De L’epice on erittäin solidi kokoelma huimaa soittoa, eeppisiä riffejä ja huikeaa brutaaliutta. Pyörää ei ole keksitty uudelleen, mutta tyylitajuinen soundipolitiikka ja tuotanto nostavat pläjäyksen tavanomaisen tavoittamattomiin. Ehdottoman tervetullut tulokas genreen jossa eheitä kokonaisuuksia ei joka nurkan takaa löydä.

 

4,5 / 5

Advertisements