a1713944339_10

 

 

Allekirjoittaneella on ollut hienoisia vaikeuksia oman musiikinkulutukseni kontrolloimisessa viime viikkoina. Kyseisenen probleema on ollut seurausta siitä, että soittolistoillani on ollut runsaasti albumeja joista olen pitänyt, mutta syystä tai toisesta on ollut vaikea saada kiinni yhdestäkään kunnolla. Taustalla on vaaninut Pyrrhonin uutuuden mahtavuus, eikä siitä ole meinannut päästä yli. Sen jälkeen ilmestyneet uutuudet ovat tarjonneet hienoja hetkiä, mutta vastaavaa kokonaisvaltaisuutta ei ole tullut vastaan. On tuntunut että kaikilta on puuttunut sitä jotakin. Samaan aikaan tulevaisuudessa on häämöttänyt tämä, uusi Gigan, jota olen odottanut suurin piirtein vastaavalla intensiteetillä kuin odotin tuota Pyrrhonin uutuutta. Onnistuuko yhtyeen primus motor,  herra Eric Hersemann nyrjäyttämään autistin soittolistan uuteen uskoon? Onko avaruus edelleen yhtä psykedeelinen mesta? Beam me up Eric!

Undulating Waves of Rainbiotic Iridescense on tämän yhdysvaltalaisen avaruusdödismammutin 4:s kokopitkä, ja ilmestyy 10 vuotta debyyttijulkaisun perään. Yhtye on kitaristi/basisti Eric Hersemannin luomus, jossa rumpalit ja vokalistit vaihtuvat, mutta tinkimätön, ja lajissaan ainoa lähestymistapa pysyy ja paranee. Yhtye on onnistunut luomaan hyvin ainutlaatuisen soundin, joka poikkeaa kaikesta muusta teknisestä dödiksestä suunnilleen jokaisella atribuutilla, mutta on hyvin vaikeaa selittää tarkalleen miten. Kun uutuus pyörähtää soimaan, on välittömästi selvää, että tällä osastolla ei mikään ole muuttunut. Soundimaailma on outo ja hämmentävä, mutta samaan aikaan vastustamattoman persoonallinen ja kaunis. Kaikki on täydellisessä balanssissa keskenään siinä suhteessa, miten se palvelee parhaiten tätä hämmentävää räjähtävää psykedeliapurkausta. Monet elementit soundissa ovat jollain kummallisella tavalla aivan toisin kuin muilla dödisyhtyeillä, mutta tuo soundin outous on elimellinen osa Giganin musiikkia, ja on siinä tehtävässään poikkeuksellisen täydellinen. Aivan kuten yhtyeen koko säveltaide, soundi leijuu, kiertyy, kaikuu ja kaartelee jossain hämmentävän mittakaavan tilassa, psykedeelisen väristen aurinkotuulten ja plasmapurkausten ristipuhurissa. Tilan tuntu ja ilmavuus on aivan eri svääreissä kuin mihin on totuttu, ja nämä nostavat myös kokonaisuuden eppiisyyden samoihin svääreihin kanssaan. Gigan tuudittaa kuulijansa kolkon avaruusristeilijänsä natisevien liitosten ja humisevien koneiden keskelle, tajuntaa laajentavaan intergalaktiseen ravintolavaunuun, nautiskelemaan pangalaktisia kurlauspommeja Bielzebuupin pikkuserkun näköisen karaokemestarin seurassa. Hop on mothafakas.

Albumi operoi ilahduttavasti edeltäjiensä täydellisyyttä hipovalla linjalla. Yhtyeen tavaramerkit, hämmentävä soundi, päätähuimaava teknisyys ja psykedeelisys joka saa -70 luvun hipit näyttämään pyhäkouluopettajilta ovat heti ensitahdeista kuultavissa. Yhtyeen musiikki liikkuu ympäri valtavaa avaruutta, alati olomuotoaan muuttaen. Kappaleet laajenevat ja tiivistyvät ympäri avaraa tilaa, pitäen kuulijan jatkuvan ihmetyksen vallassa sen suhteen, mitä tuleman pitää. Meditatiivinen atmosfääri kaikuu puolelta toiselle samalla kun sen pinnan alla kuplii raivopäinen agressio, valmiina räjähtämään pintaan hetkenä minä hyvänsä. Kun yhtye tarjoaa tunnelmointia, on se niin shamanistista ja vangitsevaa, että se vie mennessään välittömästi, ja kun syöksytään ankarampaan puristukseen, on yhtyeen nopeus ja teknisyys aivan omilla aaltopituuksillaan. Kappaleet sisältävät niin typerryttävän määrän osia, muutoksia, tunnelmia ja tiloja, että välillä on pysähdyttävä pohtimaan mitä biisiä sitä taas olikaan kuuntelemassa. Soinnut, harmoniat ja melodiat ovat pökerryttävän konstikkaita ja omituisia ja kun tempoa lisätään, nousee se aivan käsittämättömiin lukemiin vieden yhtyeen teknisyyden ja raivokkuuden aivan omille kiertoradoilleen. Tempomuutokset ja rytmiikat raivoavat hämmentävällä intensiteetillä, suistaen kuulijan epilepsiakohtauksen partaalle. Albumin musiikki on niin monimutkaista ja sisältää niin monia tasoja, ettei se avaudu nopeasti eikä kivuttomasti. Tapa jolla yhtye säveltää sisältää niin monia yhtäaikaisia, lomittaisia ja päällekkäisiä tasoja, että kuulijan on pakko pyrkiä aktiivisesti kuulemaan ja ymmärtämään yhtyeen ilmaisua. Tätä hankaloittaa huomattavasti musiikin hypnoottinen tunnelma, joka jatkuvasti pyrkii irrottamaan kuulijan tajunnan todellisuudesta, ja tempaamaan tämän mukaansa utopioiden avaruusmatkalle. Undulating Waves of Rainbiotic Iridescence onkin todellinen tutkimusmatka avaruuteen, musiikkiin ja kuulijan alitajunnan sopukoihin.

Teknisten dödisyhtyeiden joukossa on muutama aivan omilla tasoillaan touhuava porukka, ja Gigan on yksi tämän ryhmän kirkkaimista tähdistä. Gigan albumi ei vielä koskaan ole ollut helppo tai yksinkertaisesti määriteltävä teos, eikä näin ole tälläkään kertaa. Ilman päättäväisyyttä albumi ei kuulijalle avaudu, mutta mikäli suostuu näkemään hiukan vaivaa, palkitsee se ennakkoluulottoman tutkimusmatkailiijan yhdellä kuluvan vuoden hämmentävimmistä kokemuksista. Merkillepantava detalji on sekin, että tajusin tätä lättyä pyörittäessäni, että mikäli minun nyt pitäisi valita vuoden 4 parasta julkaisua, olisi niistä 3 Willowtipin kataloogista. Melkoinen saavutus kerrassaan!

Itergalaktinen 5 / 5

Undulating Waves of Rainbiotic Iridescence ilmestyy Willowtipin julkaisemana 15.9.

Advertisements