a1147421047_10

 

Usein huomaa, että monien epäonnistumisten taustalla ovat virhelliset odotukset ja käsitykset siitä mihin alunperin ollaan pyrkimässä. Jos asettaa omat tavoitteensa ja standardinsa epärealistiselle korkeudelle, ei niitä ole lähtökohtaisestikaan mahdollisuutta saavuttaa, vaan pettymys on taattu. Saman aikaisesti on kuitenkin selvää, että kaikenlaisen kehitymisen ehtona on tavoitteiden jatkuva hilaaminen ylöspäin. Taito onkin siinä, miten näitä tavoitteita asetetaan, että kehittymistä tapahtuu niin ettei seinä nouse vastaan. Metalliautismin eri muotojen ja oireiden varjossa elävälle asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, eikä sitä voida lähestyä valtaväestöä koskevien lainalaisuuksien puitteissa. Metalliautistille pahin painajainen on se, että potilas tajuaa kyvyttömyytensä kontrolloida koko pakkomielteensä kenttää, ja tavallaan ymmärtää olevansa vain ihminen musiikin keskellä. Allekirjoittaneelle tästä pahin esimerkki on se, että löytää jotain todella päräyttävää musiikkia pitkiä aikoja sen julkaisun jälkeen. Tämän tapahtuman vakavuutta sekä traumavaikutusta voidaan helposti mitata kaavalla, jossa ahdistuksen määrää kuvaa kaksi muuttujaa, julkaisun mahtavuus, ja se kuinka kauan autistilla kesti bongata julkaisu. Pahimmillaan tämän kaltaiset tapahtumat voivat ajaa metalliautistin äärimmäiseen ahdistukseen ja arvottomuuden tunteeseen, ja ääritapauksissa vain pitkäaikainen laitoshoito voi tulla kyseeseen.

Selvää siis on, että kyse on vakavasta, ja terveyttä sekä toimintakykyä merkittävästi uhkaavasta ilmiöstä. Tästä syystä allekirjoittanut olikin järkyttynyt ja kauhuissaan, kun eteeni tuli tämä, Sveitsiläisen Bölzer-yhtyeen debyyttikokopitkä, joka on julkaistu niinkin kauan sitten kuin marraskuussa 2016. Häpeällisesti itse löysin albumin vasta nyt, 9 kuukautta myöhemmin. Tässä tilanteessa ainoa toivo autistin mielenterveyden säilymiselle edes jossain määrin tasapainossa on siinä, ettei albumi olisi kuitenkaan kovin kummoinen. Näin voisi aina vedota sattumaan, tyyliin väliäkö sillä etten albumia bongannut, kun ei siinä oikein mitään kuultavaa ollutkaan. Vapisevin käsin sujautin lätyn soittolistalle, ja valmistauduin pahimpaan. Voinko tämän kuuntelukokemuksen jälkeen edelleen ylpeillä pakkomielteelläni, vai olenko sittenkin vain musiikin kuluttaja muiden joukossa?

Bölzer on Sveitsiläinen kitaristin ja rumpalin muodostama bläkkis-duo, joka on käynnistellyt uraansa kärsivällisesti ja hartaudella, joka lisää allekirjoittaneen turhautumista siihen, että löydän yhtyeen vasta nyt. Yhtye on julkaissut debyytti ep:n jo 2013, ja toisen samanmoisen 2014. Nämä olivat saaneet aikanaan hämmennettyä kohtuu pörinät siihen ug:impaan taidebläkkisporukkaan, joten kun kokopitkä viimein 2016 saatiin ilmoille, olivat kaikki todelliset metalliautistit paikalla muodostamassa jonoja korttelin ympäri jo viikkokausia ennakkoon. Mikä näitä oman aikansa Bölzadamuksia sitten kohtasi, kun Hero vihdoin jyrähti soimaan? Miltä soundaa Zürihiläinen Bielzebuupin ylistyshymni?

Albumi käynnistyy merkilliseen viheltelyyn, joka kaikuu, levittäytyy ja kieryy ympäri mittavaa tilaa, jonka keskeltä albumi potkaisee itsensä käyntiin kakkosraita The Archerin käynnistyessä. Välittömästi kun mättö saadaan käyntiin, selviää, että albumin soundipolitiikka ja tuotanto ovat aivan nappikamaa. Rumpusoundi ei ole kovinkaan uniikki, mutta kaikki on melkolailla balanssissa ja asia tulee selväksi. Kitarat sen sijaan, ne ovat aivan helvetin kohdallaan. Basson puuttuminen ei kuulu albumilla missään kohtaa, niin mittava on yhtyeen kitarasoundi. Soundi on niin järjettömän valtaisa, että eeppinen tuntuu vähättelyltä sitä kuvailtaessa. Riffit jyräävät aivan mielettömällä mittakaavalla saaden kaiken maailman djent-räpeltäjät kotiin pillittämään, ja soinnut ja melodiat ovat mielettömän kauniita ja riipaisevia. Soundissa on niin valtava määrä sävyjä ja nyansseja, että pelkästään sitä voisi helposti kuunnella tuntikausia. Se vie mennessään ja saa lumoihinsa niin, että hetkittäin kaikkea muuta on vaikea huomata albumilla. Vokaalit ovat tasapainoisesti miksissä, eivätkä uppoa kitaravallin mielettömyyteen, joka on erinomainen saavutus.

Jos on soundi kohdillaan, niin kohdillaan on myös yhtyeen biisimateriaali. Albumin musiikki on todella syvällistä ja harkiten sävellettyä, ja pitää otteessaan hellittämättömän kiinnostavuuden voimalla. Ensimmäisiä asioita mihin kuulija kiinnittää huomion, on vokalistin soundin ja lähestymistavan persoonallisuus. Tyyli ei ole kovinkaan bläkkismäinen, vaan ailahtelee ahdistuneiden tuskanhuutojen, tunkkaisen kärsimysleadin ja demonisen karjahtelun keskellä. Vokalisti tuo esitykseensä tajuttoman määrän tunnetta ja nyansseja, ja jo pelkästään tässä on elementti, joka syöksee Bölzerin aivan uudelle kiertoradalle. Vokalistin tulkinta ja tyyli tuovat mieleen jokin aika sitten arvioimani Sangue Neron vastaavat, joihin palavasti rakastuin. Täsmälleen samasta syystä kuin rakastuin Heron vastaaviin. Biisit ovat pitkiä, hitaasti eteneviä sävyjen ja tunnelmien avaruusmatkoja, joissa eteeriset harmoniat ja haikeat melodiat vuorottelevat jyräävän alakerran kanssa vetovastuuta. Atmosfääriä piisaa, ja se on todella upottavaa sorttia. Kappaleiden pinnan alla elää ja hengittää mittava kudos ihmeellisiä käänteitä ja kiinnostavia nyansseja. Biiseissä on suuri määrä erilaisia osia ja variaatioita, joihin toisinaan palataan, ja toisinaan ne vain katoavat Bölzerin unenomaisen avaruuden laidoille. Toisinaan jotkin teemat ilmestyvät myöhemmin albumin varrella uudelleen, ehkä muokattuina, ehkä jossain aivan totaalisen ennakoimattomassa yhteydessä. Toisinaan yhtyeen suunnanmuutokset ovat niin niskakarvoja nostattavan huikeita, että allekirjoittaneen on ollut pakko hypätä takaisin kappaleen alkuun, päästäkseni nauttimaan moisista neronleimauksista uudelleen. Kuitenkin suurimman vaikutuksen tekee se, miten vähistä elementeistä yhtye onnistuu loihtimaan jättimäistä kudostaan, ja miten pienillä oivalluksilla koko soundi saadaan täysin poikkeukselliseksi.

Mitä enemmän olen Heron parissa viettänyt, sen enemmän ärsyttää että pääsin tähän kyytiin näin jälkijunassa. Sveitsin synkistelijät ovat luoneet todella poikkeuksellisen albumin, ja vertaansa vailla olevan tunnelmointipläjäyksen, jonka kuunteleminen justeeraa kuulijan käsitystä koko genrestä uuteen jiiriin. Allekirjoittaneen kohdalla tämä taas pakottaa arvioimaan omaa musiikkifanaatikon eksistenssiäni. Enkö ole tarpeeksi syvällä pelissä? Mitä voin tehdä paremmin, ollakseni esimerkillisempi metalliautisti? Miten estetään se, ettei seuraava Bölzer mene sivu suun? Näihin kysymyksiin minulla ei ole vastausta, mutta ainakin tiedän mikä stereoissani soi, kun pohdin paikkaani maailmassa, ja sen ulkopuolella.

 

5 / 5

 

Tue keski-euroopan upottavinta atmosfääriä, ja osta Hero tuolta!

 

Advertisements