cult

 

Metalliautistin soittolista on tänä kesänä ollu melkoisen turbulenssin kourissa. Kuten Suomen tätä nykyä tyypillinen kesä, ei koskaan ole voinut olla varma mistä tuulee, ja miltä säätila seuraavana hetkenä näyttää. Juuri kun olin toipunut Italiasta puhaltaneesta painostavasta matapapaineesta, lähestyy Ranskan suunnasta voimakkaita tuulia ja alati vaihtelevia synkkiä muudeja. Totta puhuakseni tämä nyt käsiteltävä albumi on roikkunut jo toista kuukautta soittolistalla. Heti kun kuulin sitä oli selvää että jotain siinä on, mutta jatkuvan syöksyvirtauksen sekoittama autisti ei syystä taikka toisesta kyennyt keskittymään albumiin sen vaatimalla tavalla, vaan alvariinsa jostain pukkasi häiriötekijöitä allekirjoittaneen ja Cult of the Hornsin orastavaan suhteeseen. Sacre bleu! Oli aika haukata patonkia, paiskata baskeri Seineen ja ottaa Ranskan dödislähettiläät tarkempaan syyniin.

Cult of the Horns on yhden miehen projekti Ranskan Bordeauxista, jonka ensimmäinen kokopitkä on tässä käsillä. Kyseisestä yhtyeestä on ollut hivenen vaikea löytää mitään kovin solidia faktaa, jopa julkaisupäivä on hivenen hämärän peitossa, ainakin allekirjoittaneelle. Joidenkin lähteiden mukaan albumi on julkaistu jo viime vuonna, mutta Satanath recordsin ala-labeli Symbol of Domination kuitenkin julkaisi albumin tänä kesänä. Varmaan tähän ja yhtyeen muihin mysteereihin liittyvät speksit olisi mahdollista selvittää, mutta se ei kuitenkaan ollut minulle mitenkään erityisen oleellista. Oleellista sen sijaan oli se, millaista on biisimateriaali, ja miltä albumi kuulostaa.

Tämäkin albumi on pitänyt aloittaa tunnelmointipalalla, joiden tarpeellisuusdesta olen oman näkemykseni ilmaissut jo useampaan kertaan. Tässä käsillä oleva spesimentti menee turhuuksien kategoriaan, mutta on kuitenkin onneksi oma biisinsä. Mikään ei nimittäin ole ärsyttävämpää kuin biisi, josta puolet on jotain casio-pörinää. Näin ko fiilistely on helppo skipata. Asiaan kuitenkin päästään välittömästi kakkosraidan Mass Destruction Supremacy, eikä tämän jälkeen pahemmin fiilistellä, vaan runnotaan menemään kuin viimeistä päivää albumin loppuun asti, pl loppuun ujutettu pakollinen synkistely outro. Vaikka yhtye on yhden miehen projekti, on albumilla mukana sessiomiehiä rumpujen takana ja basson varressa. Näistä varsinkin rumpali osoittautuu tekijämieheksi. Tämä on erittäin positiivinen ilmiö verrattuna niihin yhden miehen projekteihin, joissa rumpalin virkaa hoitaa sätkättävä sekvensseri. Toinen positiivinen vaikutus kohdistuu rumpusoundiin, joka lähes poikkeuksetta on kyseenalainen koneella toteutettuna.

Soundeista puheenollen, Chapter 1 kuulostaa kaikinpuolin todella onnistuneelta, eikä nokan koputtamista juurikaan löydy. Ainoa huomionarvoinen mutinan aihe on miksiin hautautunut basso. Kitarasoundi on jättimäinen ja todella raskas. Se on erittäin ankara ja vaatii kaiken huomion, kuin 58 vuotias kyyninen Utajärveläisen kansakoulun puukäsityön opettaja. Myös vokaalit ovat erittäin onnistuneella tavalla miksin keskellä, eivätkä peitä mitään alleen, mutta eivät myöskään hautaudu keskialueelle. Rumpusoundi on muuten melko stokkikamaa, mutta rumpali saa sen jäämään innovatiivisten lähestymistapojensa ja runsaiden nyanssien varjoon.

Itse soitto on erittäin tiukkaa, eikä jätä toivomisen varaa missään kohtaa. Kikkailuja ei olla viljelty oikeastaan mihinkään, vaan kaikki huomio on erinomaisissa biiseissä. Albumin musiikki on monipuolista ja kiinnostavaa, ja kantaa mainiosti läpi albumin. Valtavia riffejä on riittämiin, ja niiden ympärille on kiedottu onnistuneita harmonioita sekä toisinaan huomattavan yllätäviä transitioita. Rumpali tekee erittäin onnistuneen suorituksen pitäen riffit ja pidemmät jynttäysvaiheet elävinä hienoilla jako- ja sävyideoineen. Myös blast beatit ovat todella kovia, ja miehen nopeus on todella kovaa luokkaa. Biisien sisällä tapahtuu todella runsaasti. Jopa siinä määrin, että orkesterit jotka junnaavat riffeissään pitkään, olisivat saaneet tästä biisimateriaalista kaksi albumia. Tässä tapauksessa lähestymistapa palvelee albumin kiinnostavuutta loistavasti, kun biisejä pitää kuunnella uudelleen ja uudelleen päästäkseen käsiksi kaikkiin sävellysten hienouksiin. Pienet yllätävät melodiat siellä täällä ovat kuin kirsikka albumin päälle, tuoden kaunista ilmavuutta valtavien riffien, ja voimakkaan bläkkishenkisten sointujen ympärille. Toiset biiseistä sisältävät niin runsaasti bläkkistä, että ilman vokaaleja se olisi sitä itseään. Toisissa taasen ollaan niin tukevasti vanhan koulukunnan kuolo-paahdossa, ettei genrestä ole minkäänlaista epäselvyyttä. Kokonaisuus on kuitenkin niin kokonaisvaltaisen dödis, ettei yhtyeen tarkoitusperissä ole minkäänlaista jossiteltavaa.

Albumin erinomaisuus on auennut allekirjoittaneelle melko hitaasti, koska se on näennäisesti melko perus-dödistä. Kun kuuntelin sen ensimmäisen kerran läpi joskus pari kuukautta sitten, en ajatellut enää kuuntelevani sitä uudelleen. Syystä taikka toisesta palasin kuitenkin albumin pariin uudelleen ja uudelleen, ja mitä useammin tätä tapahtui, sen enemmän albumi jäi mieleen ja pakotti palaamaan. Niinpä albumin arvosana on pikkuhiljaa hivuttautunut ylemmäs ja ylemmäs mielessäni. Se, miten ihastumiseni albumiin on tapahtunut, kertoo myös albumin kulutuksen kestävyydestä. Jo se on vähintään puolikkaan pisteen arvoista ottaen huomioon kuinka runsaasti vastaan tulee tavaraa joka kuulostaa todella hyvältä viikon kun sitä tehokuuntelee, mutta kuitenkaan sen pariin ei ikinä enää palaa. Cult of the Hornsin maailma tuntuu sen sijaan kutsuvan enemmän ja enemmän, mitä pidempään sen parissa viettää.

 

Mon dieu, merde dur! 4 / 5

 

Tue äreää Bordeauxilaista, ja hommaa Chapter 1 – Domination tuolta!

Advertisements