a2629623596_10

 

Vanhassa vara parempi, ei kannettu vesi kaivossa pysy, ken blast beateissa säästää hän vihtahousulle pyllistää, ja niin edelleen. Vanhan kansan läppä on asia johon sivistyksen ajan ihminen väistämättä törmää, aina kun ollaan edistysaskelien äärellä. Jopa väsymätön oikeudenmukaisuuden puolustaja, Mustanaamio, törmäsi vanhoihin viidakon sananlaskuihin ja keitaan juomalauluihin ollessaan uuden tilanteen edessä. Kuitenkin kehityksen vääjäämättömän marssin edetessä joutuu nykyihminen vähän väliä toteamaan keitaan juomalaulut rautakalsarien dementoituneeksi mutinaksi, jonka totuusarvo on karkeasti nollan luokkaa. Tässä törmätäänkin yhteen nykyajan suurimmista kysymysmerkeistä, nimittäin kehityksen absoluuttisseen tarpeellisuuteen. Voiko vara olla vanhassa parempi, vaikka Kiinassa on juuri keksitty kaivossa pysyvä, kannettava vesi? Mikä on todellista edistystä, mikä turhaa nykynuorison paskaa, joka pitkällä tähtäimellä saa evoluution muuttamaan suuntaa ja kansakunnat taantumaan? Sivistys vai sosiaalinen media? Jane Fonda vai tyhjiöjooga? Silakkapihvi vai vampyyritursaan kives?

Metalliautistina tulee seurattua tätä kyseistä vastakkainasettelua musiikin näkökulmasta. Tavallaan sitä odottaa ja janoaa jotain täysin ennenkuulumatonta, ymmärrystä venyttävää visionäärisyyttä, toisaalta kaipaa sitä vanhaa kunnon ky**äjyrää. Tämän ikuisen fanaatikon dilemman parissa onkin vierähtänyt muutama päivä allekirjoittaneen pääkalloluolassa. Pohdinnan sai aikaan edellisen entryni artisti Sangue Nero. Albumi oli niin fressi, että pasmat menivät hetkellisesti sekaisin, kun albumin ennenkuulumattomuus sai hetkellisesti kiinnostukseni koko muuta soittolistaani kohtaan tyssäämään kuin seinään. Kuitenkin mainittu soittolista on tällä hetkellä niin turvoksissa maininnan arvoista mäiskettä, että oli pakko jättää Sangue Nero muhimaan, ja katsahtaa mitä kaikkea on tullut viime viikkoina laiminlyötyä.

Yhdysvaltain Oaklandista saapuva Necrot lupaa debyyttialbumillaan veritarjoilujen ohella konstailematonta vanhan kansan dödistä, jossa ei kikkailuilla koreilla. Tämä lähtökohta onkin aina hyppy tuntemattomaan. Ollaanko tuupattu pihalle mielikuvitukseton pastissi siitä mitä itse digattiin 1988, vai onko tuotos tuoretta näkökulmaa klassiseen aiheeseen tarjoava tribuutti vanhalle ja hyvälle? Necrot ei onneksi aikaile vastatessaan tähän kysymykseen. Blood Offerings tarjoilee nyrkkiä suuhun ensi sekunneista, eikä hempeilemään pysähdytä missään kohtaa. Yhtyeen inspiraatio on selvää välittömästi, kun soundimaailma täräytetään tärykalvoille. Soundit ovat erittäin onnistunut sekoitus menneiden aikojen räkäistä runttausta ja nykypäivän vaatimusten mukaista ilmavuutta ja erottelevuutta. Allekirjoittaneen ainoa biiffi kohdistuu rumpusoundiin, joka ei ole onnistuneimmasta päästä nuhaisine snareineen, lätisevine basareineen ja tunkkaisine tomeineen. Tätä kuulija ei kuitenkaan jouda kauaa hämmästelemään, sillä mahdolliset muiden soundien puutteet kuittaa tippien kera kitarasoundin eeppisyys. Se on mahtavan yksinkertainen ja vanhanaikainen, eikä sisällä yhtäkään nykypäivän tuotantokikkaa. Soundi on kuiva, kiukkuinen ja brutaali. Juuri niin kuin tämän koulukunnan uskottavaan hanskaamiseen tarvitaan.

Necrotin biisien luonne on toinen asia, joka selviää heti lähtötelineistä. Avausraita, The Blade vyöryttää koko leveydeltä jättimäistä riffiä jättimäisen riffin perään. Yhtyeen riffilaarissa on riittänyt hämmästyttävä määrä erinomaisia sekä kiinnostavia riffejä koko albumin tarpeiksi, ja tässä onkin Necrotin salaisuus. Kappaleet eivät sisällä oikeastaan mitään muuta kuin riffiä riffin perään. Kappaleiden rakenne on melko perinteinen, ja kuten sanottua, ei sisällä yhtäkään hengähdystaukoa. Eeppiset riffit seuraavat toisiaan, eikä niiden sisällä kikkailla yhtään mitään. Lähestymistapa on yksinkertainen, mutta onnistuu metallimusiikin keskeisimmässä tehtävässä, nyrkin ilmaan nostamisessa moitteettomasti. Kappaleissa ei ole oikeastaan lainkaan melodiaa tai harmoniaa, vaan vanhalle koulukunnalle uskollisesti pelkkää mättöä alusta loppuun. Lähestymistavan karikot vältetään kovien riffien valtavan määrän avulla pääpiirteittäin koko albumin keston ajan. Jokunen tuokio albumilla on, jolloin huomio saattaa herpaantua tarjonnan ollessa hiukan monotonista, mutta näitä ei ole ollenkaan niin paljoa, että ne pääsisivät himmentämään albumin onnistumisia.

Blood Offerings on erinomainen uutuus perusdödiksen ystävälle. Kyseiselle tyylisuunnalle lienee paikka jokaisen pitkän linjan äärimetallifanaatikon sydämessä, ja Necrot onnistuu tunkeutumaan sinne uskollisella tutkielmallaan genren rakennuspalikoista. Pelkkien riffien varaan rakentaminen on tapa, johon suhtautuu lähtökahtaisen skeptisesti, koska välillä tuntuu siltä, että kaikki mahdolliset kovat riffit on jo keksitty. Necrot kuitenkin näyttää, että edelleen, Bielzebuubin vuonna 2017 riittää riffejä maailmaan yhden loistavan albumin tarpeiksi. Albumi on niin riehakas, tarttuva ja mukaansatempaava, että varaansa pitämättömät saavat siitä kipeän niskan ja mustan silmän. Ei näytä olevan tarpeellista kaikkien yrittää venyttää rajoja uusiin ulottuvuuksiin, kun vanhaa kunnon tuuttausta on mahdollista edelleen tehdä näin ajankohtaisesti.

 
Solidi 3,5 / 5

 

Advertisements