a1075412429_10

 

Duodecimin keväällä 2017 julkaisema käypä hoito suositus Metalliautismin hoitoon sanoo seuraavaa: Metalliautismin kirjoon kuuluu runsas ja oireiltaan vaihteleva ryhmä erilaisia pakkomielteisiä oireyhtymiä. Nämä voidaan karkeasti jakaa kolmeen pääryhmään; Kyvyttömyyteen tunnistaa muita tapoja alleviivata tunne-elämän kuohuntaa kuin blast beat, Voimakkaaseen ahdistukseen, jota potilas kokee kohdatessaan muita instrumentteja taikka ala-genrejä kuin joihin on fiksoitunut, sekä pakkomielteiseen kokemukseen soundipolitiikan vaihteluista, oire jonka tunnetuin ilmenemismuoto progressiivisuuteen taipuvaisilla potilailla on pahamaineinen SRS, eli snaren rapeus-syndrooma. (Allekirjoittanut tosin lisäisi Duodecimin tekstiin vielä taipumuksen kirjoittaa liian pitkiä ja käsittämättömiä lauseita.) Terapiamuotona suositellaan haaleita kylpyjä neitsyiden veressä, tuplabasarien muodostamassa tuulenvireessä. Suomessa valitettavasti kyseinen, osin vielä kokeellinen terapiamuoto ei ole saanut toistaiseksi kela-kuntoutuksen vaatimaa thl:n hyväksyntää.

Mutta itse asiaan, nimittäin jälleen kerran meni kesäinen viikko maanisella dödisfanaatikolla sivu suun. Juuri nyt on allekirjoittaneen soittolistalla niin runsas määrä kuuntelematonta taikka vähänlaisesti tsekattua matskua, että tämä alkaa muodostaa voimakasta ahdistusta. Juuri kun kuvittelin, ettei tilanne voi pahemmaksi mennä, eräs allekirjoittaneen yhteistyö-lafka toimitti 12 uutta julkaisua kuunteluun. Tässä kohtaa mielessä kävi taas kerran lyödä hanskat tiskiin, mutta kunnon Saatanan soturin tavoin istuin kuuliaisesti sorvin ääreen ja aloin tehdä alustavaa karsintaa. Kun olin saanut jyvät karsittua akanoista, oli taas jäljellä useampi julkaisu jotka suorastaan kirkuen vaativat päästä autistin syyniin. Näiden äärellä, kesken tuskastuneen ohimoiden hieronnan pelastus kuitenkin saapui allekirjoittaneen oireyhtymän huomioiden yllättävästä suunnasta. Ohi kaikkien suunnitelmieni ja soittolistojeni takavasemmalta, Italian Toskanasta, tietoisuuteeni syöksyi debyyttialbumillaan Sangue Nero.

Tämä erikoinen sattumus tapahtui onnekkaan lipsahduksen seurauksena. Yleensä nimittäin kerään jonkin sortin ennakkotiedot siitä mitä aion kuunnella. Tähän syynä on allekirjoittaneen oireyhtymä, joka tekee mahdottomaksi kuunnella musiikkia joka sisältää muita instrumenttejä kuin kitaran, basson ja rummut. Lisäksi on melkoinen joukko erilaisia key wordeja, jotka takuuvarmasti pitävät autistin erossa isosta osasta raskasta musiikkia. Tälläisiä termejä ovat mm. melodinen, folk ja akustinen. Olenkin useaan otteeseen moittinut yhtyeitä tunnelmointiosuuksien vastenmielisyydestä. Nämä erilaiset äärimetallin ulkopuolelta tulevat vaikutteet toimivat meikäläiseen ainoastaan silloin, kun ne esiintyvät jollain tavalla sävellyksellisesti poikkeuksellisen kiinnostavassa, avantgardemaisessa muodossa. Viscere sisältää monia elementtejä, jotka ajavat allekirjoittaneen matkoihinsa kuuntelematta nuottiakaan, mutta koska en tiennyt näistä, tsekkasin albumin itselleni epätyypillisellä hyppy tuntemattomaan strategialla. Tilanteessa jossa tarkempi tutustuminen tekeleeseen ennen kuuntelua on mahdotonta, tulee välillä suoritettua pikainen koekuuntelu sieltä täältä albumia, joka kertoo onko kyseistä lättyä tarpeen sen enempää funtsailla.

Viscere käynnistyy juuri tälläisellä monesti moittimallani tunnelmointiosuudella. Sangue Neron tunnelmointi vaan on niin poikkeuksellista, että se imaisi autistin silmänräpäyksessä mukaansa albumin kieroon maailmaan. Albumin käynnistävä äänimatto on kuin Tiibetin pimeälle puolelle kääntyneiden munkkien rukouskutsu, jonka tyyli ja soundi on jotain mitä en ole tässä kontekstissa kuullut koskaan aikaisemmin. Myöhemmin selvisi että kyseisen äänimaiseman tuottaa didgeridoo. Instrumentti, jonka näkeminen albumin crediteissä saa allekirjoittaneen nauramaan ääneen heittäessäni albumia roskikseen ilman ensimmäistäkään kuuntelua. Albumin ensimmäinen kappale, kekseliäältä nimeltään 1, onkin kokonaisuudessaan kahden ja puolen minuutin mittainen alkupala siihen, mistä Visceressä on kyse. Shamanistinen rukouskutsu liukenee yhtyeen risaiseen ja huojuvaan äänivalliin, jonka käynnistyessä kuulijaa kohtaa seuraava albumin tarjoama mukaansatempaava elementti, nimittäin sen soundi. Lyhyesti ja ytimekkäästi sanoisin että se on täydellinen. Se on äärimmäisen likainen, brutaali ja rikkinäinen. Mitä enemmän sitä kuulee, sen enemmän se tuo lisää albumin kokonaisuuteen ja sävellysten syvyyteen. Rummut ovat täydelliset, ja bassosoundi on aivan vertaansa vailla. Se on todella tuima, uhkaava, massiivinen ja brutaali. Yhdessä täydellisen rumpusoundin kera, ne luovat pelottavan ja romuluisen perustan kitaran skitsofreeniselle avunhuudolle. Alla maaginen didgeridoo johdattaa tätä manalan virtaa albumin toista, varsinaista avausraitaa kohti. Albumin introlla onkin vuoden 2017 äärimetallialbumien ensimmäinen, Pohjois-Tiibetin Bielzebubin Ystävien (PTBY) virallinen seal of approval.

Toinen raita sitten varsinaisesti potkaisee kuulijan korville Sangue Neron todellisen luonteen. Täydellisen manalan ääniraidan päälle ilmestyy vokalisti, joka saa muut bläkkiskollegansa vaipumaan masennuksen syövereihin. Vokalisti välittää ilmiömäistä ahdistusta ja tuskaa, kuin helvetin porteilla koettava rusentava ahdistus siitä, että olisikin halunnut taivaaseen. Ja tästä on koko Visceren tunnelmasta kysymys. Yhtye välittää vainoharhaista ahdistusta tavalla, joka on totaalisuudessaan ennenkuulumaton. Albumin tunnelma on sanoinkuvaamattoman painostava ja ahdistunut. Mitä enemmän sitä kuulee, sen selvempää on, että jotain tämän kaltaista epäilemättä jokainen bläkkisartisti tavoittelee, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämä epäonnistuminen ei kuitenkaan ole ollut tiedossa ennen tämän debyytin nousua manalasta kuolevaisten keskuuteen. Albumi on kuin se painostava ääni pakkomielteisen ja vainoharhaisen ihmisen mielen perukoilla, joka pakottaa mielialaa yhä ahdistavampaa suuntaan, sanoi terve järki mitä hyvänsä. Tapa jolla yhtye tässä onnistuu on niin merkittävä, että allekirjoittaneen korvissa tässä piirretään suuntaviivoja koko äärimetallin tunnelmalle ja luonteelle.

Käytännnössä kappaleet rakentuvat hitaasti maagisen tunnelmansa ympärille. Ideoita esitellään pikkuhiljaa, ja niihin siirrytään usein erittäin rikkinäisissä ja epätyypillisissä tunnelmissa. Välillä jokin teema rakennetaan niin hitaasti ja epäjohdonmukaisesti kuulijan eteen, että hetkellisesti tuntuu kuin yhtyeen jäsenet lähtisivät yksi kerrallaan soittamaan keskenään eri biisiä. Tapa jolla säveltaidetta tarjoillaan on merkillisellä tavalla rampa ja rikkinäinen. Tämä omalta osaltaan täydentää jo valmiiksi mahtipontisen masentunutta tunnelmaa. Tästä syntyvä kokonaisuus on shamanistinen rukous vainoharhojen veriselle alttarille, joka täyttää kuulijan ahdistuksella ja selittämättömillä peloilla. Albumi onkin kuin paholaisen ayahuasca istunto skitsofreenikoille. Tematiikka kiertyy itsensä ympäri usein pitkin albumia saaden sen kuulostamaan pikemminkin pitkältä biisiltä joka on jaettu viiteen eri osaan. Samat tunnelmat ja teemat toistuvat, mutantoituvat ja kiertävät kehää pitkin albumia läpi sen koko harmittavan lyhyen keston. Raivokkuus vaihtuu meditatiiviseen shamanismiin, joka manaa kuulijan tunne-elämän turbulenssiin irrottaen kuulijan ruumiistaan, singoten tämän avaruuden laitamille, psykedeeliseen tyhjyyteen. Sieltä kuulija repäistään takaisin rikin katkuiseen helvetin pätsiin, jossa kaikki Sangue Neron brutaalin todellisuuden monet kasvot kirkuvat ahdistustaan kohti punaisena hehkuvia taivaita. Kokonaisuus on hämmentävä, sanoinkuvaamaton, raastava, ahdistava, pelottava, herkkä, tunnelmallinen, avara, kaunis, haikea ja ainutlaatuinen. Se nostaa kylmät väreet pitkin allekirjoittaneen selkää, tavalla jonka ei haluaisi loppuvan, vaan kantavan yhä vain syvemmälle ja syvemmälle, todellisuuteen joka pakottaa pysähtymään ja puntaroimaan omaa eksistenssiään uudelta kantilta.

Viscere ei takuulla sovi kaikille, mutta allekirjoittaneeseen se uppoaa kuin veitsi vanhukseen. Se myös saa minut pohtimaan uudessa valossa monia niitä metalliautismini aiheuttamia ennakkoluuloja ja komplekseja jotka määrittelevät musiikin kulutustani. Toimi albumi sitten muille tai ei, epäilen että joku voisi sen poikkeuksellisuuden kiistää.

 

Hiuksia nostattava 5 / 5

 

Tue elämää surempaa ahdistusta, ja osta Viscere tuolta!

 

Advertisements