cytotoxin

 

Monella meistä on joku kaveri taikka sukulainen, jonka seura on paskaa, mutta josta ei voi kieltäytyä kun henkilöltä saa toisinaan rahaa taikka muita palveluksia. Sitä sitten aina hautajaisissa, syntymäpäivillä, sukujuhlilla, festivaaleilla ja baareissa kauhulla odottaa mitä tällä kertaa tapahtuu, kun tuo sosiaalisen elämän bermudan kolmion kohtaaminen näyttää vääjäämättömältä. Tuleeko rahaa vai tunnin tarina Käyhkö-enon Tornionjokilaakson vuosista? Allekirjoittanut on pikkuhiljaa päässyt rimpuilemaan irti ja eroon lähes kaikista edellä kuvatun kaltaisista sosiaalisista suhteista, mutta yksi on jäänyt sinnikkäästi jäljelle, nimittäin tekninen dödis. Tuo ääriprogen kuninkuusluokka, jossa jokainen uusi julkaisu on kolikonheittoa siitä, onko tiedossa kärsimyksen täyttämä kolme varttia tarinaa keskipohjanmaan kesäsäistä, vai onko ihme tapahtunut ja tuo mutanttisukulainen tuokin rahaa? Tätä samaa mysteeriä olen pyöritellyt tässä kesän mittaan jo useampien albumien kohdalla, ja joukossa on ollut sekä onnistumisia, että painajaisten rippijuhlia. Oltiinkin jännän äärellä, kun pääsin pureutumaan Saksalaisen Cytotoxinin kolmanteen kokopitkään, joka lupaa törkeää teknisyyttä, kuorrutettuna vitullisella teknisyydellä, ja maustettuna helvetillisellä teknisyydellä.

Kyseinen yhtye on puskenut 2010-luvun alkupuolella parin vuoden sisään kaksi albumia, mutta tämän uutukaisen väsäämiseen onkin hujahtanut 5 vuotta. Myös tämän 5:n vuoden tauon ajalle on mahtunut jokunen miehistömuutos. Onko tämä merkki siitä, että ollaan syvällisen äärellä, vai siitä että kukaan ei vaan meinannut keksiä enää yhtään persoonatonta tilulilujuoksutusta? Onko aika käytetty soundin hiomiseen, vai onko tauko seurausta kompuran patterien loppumisesta?

Kuten niin usein aiemminkin, ei kysymykseen ole ihan suoraa taikka helppoa vastausta. Kuten genren vaatimuksiin kuuluu, on Gammageddon kokoelma helvetillistä vauhtia ja käsittämätöntä sorminäppäryyttä. Albumin alkusekunnit kuulostavat täsmälleen siltä, mitä allekirjoittanut vihaa tech-deathissa. Sekä soundipolitiikasta, että alun urheilusuoritusmaisista juoksutuksista tulee mieleen se genren blueprintti, joka ajaa taidehifistelijä aina mahdollisemman kauas näistä viritelmistä. Cytotoxin on kuitenkin paljon muutakin, kuin Saksan oma Rings Of Saturn. Sakemanneilla on nimittäin jotain, jota isolta osalta genrekumppaneita puuttu. Tämä jotain on kyseisessä alagenressä poikkeuksellinen ominaisuus, nimittäin kyky kirjoittaa kiinnostavia, groovaavia ja tarttuvia biisejä. Totta on, että sinne tänne on ollut pakko työntää tilulilut, ja toisinaan ei muuta olekaan, mutta tämä kamaluutta kompensoidaan erittäin tiukoilla riffeillä, sekä kypsästi rakentuvilla biiseillä. Albumilta löytyy myös kuraa, mutta ei niin paljoa, että se veisi tenhon onnistumisilta. Soundikaan ei ole pahin mahdollinen. Totta on että korvia vihlova kompressointi työntyy joka tuutista, mutta ei ole pahinta mahdollista laatua. Jopa rumpusoundi on saatu kohtuu hyvin kohdalleen, ilman liioiteltua kirjoituskonebasaria.

Albumilta löytyy runsaasti jättimäisiä ja tarttuvia riffejä, ilmiö johon tämän tyylin tuuttajien tuotannossa harvoin törmää. Vielä harvemmin törmää yhtyeen kykyyn hioa riffiään hartaasti, kohentaen sitä entisestään pienillä muutoksilla. Yhtye ottaa esimerkillisellä tavalla kaiken saatavilla olevan pihalle loistavista riffeistään, toistamalla niitä runsaasti, samalla kun komppiosasto tyylittelee alle jako- ja rytmiikkamuutoksia, jotka ylläpitävät näennäisen staattisen rakenteen jatkuvaa etenemistä ja kehittymistä. Yhtye myös palailee suuriin oivalluksiinsa usein biiseissään muuttaen niitä hivenen aina niihin uudelleen palatessaan. Ryhmä omaa sen verran runsaasti tyylitajua, että osaa käyttää kaiken käytettävissä olevan ideoistaan. Nämä ideat tarjoillaa raakana, ilman tuotannolista persoonallisuutta, vaan soitto on kaikki kaikessa kun soundimaailma ei tuo mitään uutta pakettiin. Mutta siinä missä instrumenttien tuotanto on perus tech-deathin 101:stä, onnistuu vokalisti kompura-masterista huolimatta välittämään nyansseja todella runsaalla haitarilla. Herra tyylittelee kappaleiden tunnelman mukaan kaikissa dödisvokaalien eri väreissä helvetin murinoista repiviin pig squileihin.

Edellämainituista syistä albumilla on runsaasti kuultavaa ja löydettävää, mikäli kykenee taistelemaan tiensä yli tilulilu-karikkojen, joita riittää siellä täällä pitkin albumia. Tosin jos allekirjoittaneen kaltainen kikkailunvihaaja kykenee ohittamaan nuo riffien hyvyyden avittamana, onnistunee se muiltakin. Albumi on erittäin piristävä uutuus ennenkaikkea siksi, että tämän tyylin edustajien mielikuvituksellisuus tai oma soundi on yleensä haave vain. Ehkä tässä on avaimet potentiaalisempaan tulevaisuuteen. Siihen jossa Saima-Mummilla on aina satanen fikassa, ja haluaa jutella ainoastaan Nilen tuotannosta. Kyllä siinä kelpaa autistin matkustaa kesäjuhlilta toiseen, kun pinkka kasvaa ja sivistys lisääntyy!

Tue Saksalaisten sormiharjoituksia, ja osta Gammageddon tuolta!

 

3,5 / 5

Advertisements