crator

 

Jokunen päivä sitten havahduin painajaismaiseen todellisuuteen, joka asetti koko eksistenssini kyseenalaiseen valoon. Näin jo sieluni silmin miten tulevan kuun alussa postilaatikkoni kumisee tyhjyyttään, kun Suomen Dödisfanaatikkojen emeritusryhmän bridgekerhon kokouskutsua ei näy eikä kuulu. Silmät kosteina kuvittelin jo miten potkin hautakiviä yksin, ilman yhtään ystävää, kasvomaalit poskilla valuen. Kuinka kukaan voisi enää rakastaa autistiparkaa, kun tämä tässä seuraava häpeällinen tunnustus leviää pohjois-euroopan satanistipiireihin kuin persesyöpä Mongoliaan -50 luvun puolivälin perunaepidemian jälkimainingeissa.

Tämä elämäni raiteiltaan syössyt episodi sai alkunsa kesällä 2016, kun korviini kantautui uutinen Crator nimisen yhtyeen debyyttialbumista, jonka oli määrä tipahtaa samana syksynä. Keitos vaikutti erittäin mielenkiintoiselta, koska kyseessä oli jonkin sortin teknisen dödiksen superkokoonpano ja albumia oltiin pukkaamassa omakustanteena. Sorvin ääreltä löytyi Originin rumpali John Longstreth, sekä vokalisti Jason Keyser, bassoa jyrisytteli Gorgutsista tuttu Colin Marston, sekä kitaravallia tarjoilee Foaming At The Mouthin Jeff Leifer. Tässä kohtaa lienee selvää, että jokainen itseään kunnioittava metalliautisti odottaa tämän tyyppistä pläjäystä kuin Bielzebuubin uutta tulemista. Mitä sitten tapahtui? Ensinnäkin albumilta irrotetut pari sinkkua olivat saatavilla vain yhtyeen omilla sivuilla, ja laadulla peruna. Kun samaan aikaan tuli paljon muutakin kuunneltavaa, ja kun viimein ilmestymispäivänä selvisi ettei kavereiden albumia ole saatavilla mistään streamingpalveluista taikka digitaalisessa muodossa ostettuna, unohtui minulta koko albumi. Tämä häpeällinen lipsahdus tulvahti koko karmeudessaan mieleeni, kun tällä viikolla huomasin albumin ilmaantuneen jossain vaiheessa Bandcamppiin. Posket punoittaen pakenin piilopirttiini, laitoin albumin soimaan, ja toivoin että kunniastani olisi edes rippeet pelastettavissa.

Kun katselee millaisia miehiä albumin takaa löytyy, on sanomattakin selvää että potentiaalia on mestariteokseen. Kiinnostavuutta lisää tietenkin myös se, että tämänkaltaisilla tekniikkavirtuooseilla on silloin tällöin paljon potentiaalia myös helvetillisen saastan suoltamiseen. Sinkkujen paskan laadun johdosta en ollut kuunnellut niitä kuin kerran läpi, eikä nyt, noin 10 kuukautta myöhemmin minulla ollut oikein mitään mielikuvaa miltä miesten kollaboraatio kuulosti. Muistin vain jotain klangibassoa ja basarin nakutusta. Jotenkin mieleen oli tullut Primuksen unholaan painunut tech dead albumi Sailing the seas of cheese from the top of Satans breakfast bun. Mutta nyt, kun puitteet ovat kohdallaan, voin ilokseni ilmoittaa että albumi kuulostaa törkeän hyvältä.

Taas kerran on ihmeteltävä Originin tuotantoa. Mikä siinä on ettei Longstrethin rumpusoundiin saada järjen häivää yhtyeen omissa albumeissa, mutta aina kun miestä kuulee muualla, on soundi viimeisen päälle. Marstonin bassosoundi on todella loistava, sopivalla tavalla likainen ja rämisevä tuoden esiin miehen soiton nyanssit todella esimerkillisellä tavalla. Kitarat ovat tarvittaessa brutaaliin deathiin kuuluvia voimajyriä, mutta trash-henkisiä ja riehakkaita. Kaiken päällä Keyserin vokaalit ovat kuin sirpalekranaattina kakun päällä, täydellisesti tasapainossa kokonaisuuden kanssa. Voisi sanoa että albumin soundi- ja tuotantopolitiikassa ei ole mitään vikaa, vaan albumista voisivat monet muut tech-ryhmät (kuten Origin) ottaa oppia.

Entäs ne biisit sitten? Onko tekniikkadödiksen sudenkuopat, persoonaton tillutus ja perusteeton konstailu, onnistuttu välttämään? Sanalla sanoen on. Albumi on erinomainen esimerkki siitä, miten teknistä dödistä, taikka metallia ylipäänsä, on mahdollista tehdä ilman alleviivaavaa tekniikkapullistelua. Kaikki kikkailut ja sorminäppäryysdemonstraatiot kuulostavat välttämättömiltä ja toimivilta ratkaisuilta. Tyylisuunnalle uskollisesti tätä näpräilyä on todella runsaasti, mutta positiivisena yllätyksenä se ei kuulosta tarkoitushakuiselta missään kohtaa, vaan kappaleet ovat sävellyksellisesti todella kohdallaan. Kappaleet ovatkin monessa kohtaa kiinnostavia juuri siksi, että kuunneltavaa riittää jokaisessa minuutissa yllin kyllin, mutta mikään ei kuulosta tarpeetomalta taikka vain kikkailun vuoksi tehdyltä ratkaisulta. Varsinkin basisti Marstonin soitto osuu allekirjoittaneella korvaan erityisen positiivisesti. Herra käyttää todella erikoista soundia, joka on rutistettu erittäin likaiseksi, mutta siinä on niin runsaasti klangia, että yläkerta paukkuu kuulijaa korvalle erittäin Claypoolmaiseen tapaan. Herra soittaa tarvittavaa alakerta-pörinää siellä missä kitarat sitä kaipaavat alleen, sekä yhtyy Longsrethin basarirytmiikkaan saumattomasti siellä missä sille on tilaus. Kuitenkin näiden hetkien välit täyttyvät naamaan läjähtävillä yllättävillä soinnuilla, ja hetkittäin erittäin riehakkaaksi äityvillä juoksutuksilla, jotka kuulostavat ensikuulemalla juuri siltä autistin kammoamalta tilulilulta, mutta hyvin pian toistuessaan paljastuvatkin kitaraa peilaaviksi kontrapunktimaisiksi melodioiksi. Nimenomaan tämä on yksi niistä persoonallisista ilmiöistä Cratorin soundissa. Albumilta puuttuu oikeastaan kokonaan tälläiselle tyylille erittäin tyypillinen kitaran ja basson unisonomelodiointi. Tälläistä kuunnellessa ymmärtää hyvin miksi se on usein erittäin tylsä ja persoonaton lähestymistapa verrattuna tässä kuultavaan tapaan säveltää. Sävelykset ovat näin huomattavasti persoonallisempia, kiinnostavampia ja syvällisempiä tekelaitä, kun kuultavissa on, että jokaisella soittajalla on omaa painokasta sanottavaansa biiseihin. Asia joka saa albumin kuulostamaan siltä, että kaikki ovat osallisena biiseistä, eikä genrelle tyypilliseen tapaan pelkkä kitaristi. Usein onkin niin, että mitä progempaa ja teknisempää musiikki on, sitä enemmän se vaikuttaa siltä, että sitä on ollut säveltämässä pelkkä kitaristi, ja sen jälkeen muu yhtye on lähtenyt unisonossa toistamaan kitaristin mallia. Jälleen kerran asia, josta tekniikkaviritelmät joka niemessä ja notkossa voisivat ottaa mallia.

The Ones Who Create: The Ones Who Destroy on todella fantastinen kokonaisuus. En löydä albumilta oikeastaan mitään vikaa taikka heikkoutta. Se on ahdettu lattiasta kattoon hiuksia nostattavaa teknisyyttä, optimaalista soundia ja ällistävää tyylitajua. Kun olin päässyt jyvälle albumista, harmitti sen unohtuminen entistä enemmän, koska tässä olisi ollut ehdottomasti yksi vuoden 2016 kovimmista dödis-pamauksista autistin top-listoja hämmentämään. Toisaalta se, että muistin koko tekeleen kevyet 10 kuukautta myöhässä ei heikennä albumin mahtavuutta ollenkaan. Ainoa asia johon tuo vaikuttaa on allekirjoittaneen metskaaja-itsetunto. Tuo asia joka on herkkä kohta jokaisen fanaatikon aivolohkossa. Nyt aionkin hukuttaa suruni käsillä olevaan albumiin, ja tulevaisuudessa yritän olla tarkempi, kun kyseessä ovat tärkeät, metalliautistin eksistenssiä määrittävät ilmiöt!

Tue absurdin kovaa omatuotantoa, ja osta Cratorin debyytti aikailematta tuolta!

Niskakarvoja nostattavan eeppinen 4,5 / 5

Advertisements