originunparalleledcd

Taas pukkaa uutta vanhoilta konkareilta, kun yksi 2000-luvun brutaalin tech-deathin pioneereista, yhdysvaltojen Origin, syöksee tulille seitsemännen kokopitkänsä. Yhtye on tullut tunnetuksi käsittämättömästä nopeudestaan ja hiuksia nostattavasta teknisyydestään. Valitettavasti se on allekirjoittaneelle tuttu myös erittäin epätasaisesta tuotannostaan ja kliinisestä lähestymistavastaan. Asia joka ei vaivaa ainoastaan yhtyeen discografiaa, vaan myös suunnilleen jokaista julkaisua. Lisäksi yhtyeen kohdalla ei toteudu tämä runsaasti toitottamani uran nousujohteinen kehitys vaan edellinen albumi, Omnipresent, oli yhtyeen uran ehkä mitäänsanomattomin teos. Koska yhtyeen albumeille mahtuu myös todella kovia yksittäissuorituksia, oli tietenkin välittömästi otettava selvää mistä tällä kertaa on kysymys. Onko viimein saatu ilmoille läpyskä, joka kokoaisi yksiin kansiin pelkästään yhtyeen parhaimmat ominaisuudet?

Välittömästi albumin käynnistyttyä on ainakin selvää että soundillisesti Origin ei ole muuttunut. Albumi kuulostaa välittömästi tutulta, eikä pelkästään soundin osalta vaan myös sävellyksellisesti. Yhtyeelle tyypillinen slam-soundi iskee välittömästi päälle, ja alkuun on työnnetty myös kitaristi Paul Ryanille ja basisti Mike Floresille erittäin tyypillinen tilulilu / riffi / tilulilu unisono yhdistelmä. Myös yhtyeen perinteinen, valitettavan kelvoton rumpusoundi on edelleen läsnä. Basarit ovat karmeaa kirjoituskone nakutusta, ja miksattu siinä määrin pintaan, että vievät tilaa muulta rumpali John Longstrethin soitolta. Yhtyeen kokonaissoundi on kliininen perussoundi, eikä oikein istu hyvin yhtyeelle jolla on kuitenkin jo kilometrejä alla. Ymmärrän että nämä ratkaisut on tehty yhtyeen teknisyyden ehdoilla ja sitä alleviivaamaan. Valitettavaa kuitenkin on se että viime vuosilta löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, miten kyseinen asia kyetään toteuttamaan myös erinomaisilla, luonnollisilla soundeilla. Kun Longstreth soitti Gorgutsin vuoden 2013 loistavalla Colored Sands albumilla, olivat rumpusoundit todella kohdallaan. Valitettavasti Originin tuotantoon tämä ei heijastunut millään tavalla. Kyseisestä Gorgutsin albumista on sanottava vielä sekin, että albumilla Longstrethin soundien ohella soitto oli erittäin ilmavaa ja innovatiivista. Tämä kuitenkin näytti olevan pelkästään Colored Sandin loistavan tuotannon, sekä yhtyeen nokkamies Luc Lemainin aikaansaannosta, eikä Longstreth vienyt opeista mitään mukanaan Originiin.

Albumin edetessä selviää myös toinen valitettava seikka, nimittäin se, ettei yhtyeen biisien mittavalle epätasaisuudelle ole tapahtunut mitään. Albumi on kokoelma kappaleita, joista osa on kovia, osa mitäänsanomattomia ja osa suorastaan huonoja. Tämä epätasaisuus on myös levittäytynyt pitkin alumia, täsmälleen samalla tavalla kuin yhtyeen muillakin albumiella. Kuitenkin ärsyttävin asia on se, miten epätasaisuus on läsnä myös yksittäisissä kappaleissa. Albumilta ei löydy kovin montaa piisiä, jotka olisivat alusta loppuun loistavia, vaan erinomaisten hetkien sekaan on suollettu persoonatonta kikkailua. Tämä on ollutkin yhtyeelle valitettava tavaramerkki, eikä tavaramerkille tyypillisesti puutu myöskään Unparalleled Universelta. Origin toimii myös oivallisena esimerkkinä siitä, mikä on ratkaisevin ero teknisellä osaamisella ja musikaalisuudella. Origin on kokoelma maailman kovinta soittotekniikkaa, ja keskinkertaista sävellystaitoa ja musikaalisuutta. Tekniikalla masturbointi ja sen työntäminen mixiin päälimmäiseksi tekee myös minkäänlaisten nyanssien ja sävyjen käytöstä mahdotonta. Yksi suurimmista kurjuuksista kuitenkin on on se, että yhtyeen ehkäpä musikaalisin ja soitannollisesti innovatiivisin jäsen, basisti Mike Flores on miksattu aivan täysin piiloon jälleen tälläkin albumilla.

Paul Ryan ja Mike Flores saavat parhaimmillaan aikaan erinomaisia riffejä ja mahtavaa tykitystä, ja nämä hetket ovatkin Originia parhaimmillaan. Näissä hetkissä tekninen huippuosaaminen on valjastettu siihen mihin se sopii parhaiten. Sitä ei tarvitse pakottaa kuulijan korvaan, vaan sen löytäminen tekee musiikin hyvyydestä palkitsevampaa kuulijalle, kun kuulija pääsee osalliseksi yhtyeen osaamisen salaisuuteen. Huonoimmillaan sitten taas kappaleet ovat täynnä perusteettomia juoksutuksia ja kikkailuja, jotka kuulostavat vain ja ainoastaan siltä mitä ovatkin, pullistelulta. Myös Longstreth saattaa omata yhden maailman parhaista rumputekniikoista, eikä edes Paul Ryanin tavoin tyrkytä sitä liikaa. Tässä tapauksessa miinuspuoli sitten taas on miehen soiton totaalisessa persoonattomuudessa. Longstreth on kuin robotti jonka suorituksessa ei ole yhtäkään virhettä taikka epäkohtaa, mutta samalla ei myöskään mitään inhimillistä,  omaa tai persoonallista.

Albumi aiheuttaa allekirjoittaneelle surumielisen fiiliksen siitä syystä että yhtye on parhaimmillaan todella loistava. Miesten uralle mahtuu aivan mielettömiä biisejä, ja niitä mahtuu myös tälle albumille. Valitettavasti tämäkin albumi kuulostaa kuitenkin siltä, että se on tehty kiireessä, eikä sävellyksille ole riittänyt aikaa taikka ahkeruutta nostaa niitä seuraavalle tasolle. Mikäli albumi olisi ep, sisällään pelkästään albumin parhaat kappaleet, olisi se helvetin kova. Se ettei näin ole, tekee siitä kuitenkin jälleen yhden Origin albumin lisää yhtyen erittäin epätasaiseen tuotantoon. Vaihtaisin mielelläni yhtyeen kaikki 7 albumia esim 3:een kovaan albumiin joilla olisi pelkästään yhtyeen huippubiisit. Silloin Origin olisi genrensä ehdotonta kärkeä. Nyt se on vain kokoelma huippusoittajia ja keskinkertaista muusikkoutta. Valitettavasti näin, koska miesten taidoilla voisi saada aikaan vaikka ja mitä.

Pettynyt  2,5 / 5

Advertisements