Mouldered

 

Originin aiheuttaman pettymyksen jälkeen ei autistin nälkä brutaaliudelle ollut ollenkaan tyydytetty. Niinpä oli välttämätöntä kääntää katse muualle. Mihin sitten epätoivoinen dödisfanaatikko katseensa kääntää, kun vanhat, tutut ja turvalliset pettävät? No tietenkin Kolumbiaan! Koska allekirjoittaneella on jatkuva ja kylttymätön nälkä fressiin soundiin, ei mikään ole fantsumpaa kuin törmätä johonkin näin tuoreeseen. Mouldered on nimittäin yhtye, joka sai ensimmäisen demonsa pihalle vasta runsas vuosi sitten, ja nyt yhtye pääsee itse asiaan debyyttijulkaisullaan. Taas ollaan siis vuoden 2017 kovat debyytit kategorian kimpussa. Auttaako aito kolumbialainen sitten brutaalin puutteeseen sitä, joka ei kestänyt edellisen soittolistalaisen liioiteltua ja laboratoriomaista perustuuttausta?

Chronology of a Rotten Mind käynnistyy genrelle tyypilliseen kauhuelokuvamaalailuun. Näiden kanssa kuulija lähes poikkeusetta tietää millaista tavaraa on tulossa. Super-raskaat slam-tyypin yhtyeet ovat erittäin usein soundinsa ja lähestymistapansa suhteen poikkeusellisen kasvottomia ja kaavamaisia. Tästä syystä allekirjoittanut usein suhtautuu jo lähtökohtaisesti koko genreen hienoisen skeptisesti. Moulderedin kanssa helpotus oli välitön, kun ensimmäisen biisin ensitahdit kertovat mikä on tilanne Kolumbiassa. Soundi ei ole ollenkaan tyypillisen kliini, kompressoitu ja robottimaisen ylitarkka. Kielisoittimet jyräävät todella muhevaa riffiseinää ollen samalla hyvässä tasapainossa rumpujen ja vokaalien kanssa. Mitä soundiin ja mixiin tulee, allekirjoittaneella on  oikeastaan vain kaksi biiffiä, joista kumpikaan ei ole mitään deal braker osaston juttuja. Ensinnäkin, vaikka kitarasoundi on kokonaisuudessaan todella hyvä ja hyvässä balanssissa kokonaisuudessa, ovat kitarasoolot jotenkin ihmeellisesti kaiken pohjalla, osin jopa kuulumattomissa. Itseasiassa itse soolot ovat muutenkin jollain tavalla hippasen väärässä paikassa ja väärään aikaan, mutta koska en ole kovinkaan suuri soolomies, ei asialla ole merkitystä. Kyse voi olla ensiaskeleitaan ottavan ryhmän kitaristin epävarmuudesta, taikka esim masterin hienoisesta epäonnistumisesta, tiedä häntä. Toisekseen rummut ovat kaiutetut jotenkin hiukan eri tilaan muun orkesterin kanssa. Tämä ei kuitenkaan haittaa muualla kuin siellä missä rummut soivat ilman kitaraseinää.

Jos mixissä on jotain pientä nokan koputtamista, ei sellaisesta ole tietoakaan soiton ja biisien suhteen. Yhtye on juuri niin raskas kuin genressä kuuluu, mutta sen soitossa on monia hyvin vastustamattomia elementtejä. Kokonaisuus kuulostaa erittäin paljon siltä, kuin suurin osa albumista olisi vedetty livenä putkeen. Biisit pysyvät elävän ja ihmisten soittaman kuuloisina, eikä esim rumpuja ole kvantattu epäinhimillisen tarkoiksi, vaan tälläisenään saavat aivan erilaista eloa ja akustisuuden tuntua komppiosastoon. Sama tilanne jatkuu kitaroissa. Soundi on elävä ja ilmava ja sisältää juuri niitä persoonallisia vivahteita, joita tämän tyylisuunnan edustajilta tahtoo aina puuttua. Tästä esimerkkinä käy vaikka sormella soitettu nauhaton basso, joka riffiseinässä ei kuulosta ollenkaan erilaiselta, mutta kaikenlaisissa juoksutuksissa ja siirtymissä se tuo miellyttävää kuminauhamaisuutta ja jälleen, eloa kokonaisuuteen.

Biisit koostuvat pääasiassa monsteri-osaston riffeistä, joita siirrellään eteenpäin jako- ja tempomuutosten saattelemina. Musiikki on näennäisen yksinkertaista, mutta sisältää runsaasti siellä täällä olevia koukkuja ja kikkoja. Tämän kaltaiset asiat ovat nimenomaan parhaimmillaan, kun niitä ei ole liikaa eikä jatkuvasti. Ne jäävät riffien raivokkuuden ja riehakkuuden taustalle, eivätkä millään tavalla johda harhaan taikka vie musiikkia pois itse asiasta. Ja ne riffit, ne ovat maanjäristyksen lailla vyöryttäviä järkäleitä joita on paljon ja sitten vielä vähän. Soitossa on jotain trash-tyylistä riehakkuutta, jota ei yleensä tässä genressä kuulla. Kun mukaan lasketaan tuo aiemmin mainitsemani livemäisyys ja kotikutoisuus, ei kokonaisuus ole pelkästään trash-henkinen, vaan välillä suorastaan punkkia. Albumista tuleekin tässä suhteen mieleen aiemmin keväällä käsittelemäni Crippled Beggar debyytti. Soitossa on samaa riehakkuutta ja ytimekkyyttä, mutta Moulderedin tyylisuunnassa tämä on vielä poikkeuksellisempaa ja saa näin ollen orkesterin selkeästi erottumaan massasta. Erittäin raskaiden kilpailijoiden joukossa onnistuu Mouldered takomaan ilmoille todellista circle-pittin räjäyttäjää joka groovaa vastustamattomasti menettämättä tavarajunan raskautta ja vääjäämätöntä etenemistä. Crippled Beggarin debyytin lailla albumi on myös erittäin lyhyt ja ytimekäs. Tämäkin on usein virkistävää, kun samaa juttua ei tarvitse kuunnella tuntikausia, mikäli kuuluu allekirjoittaneen edustamaan kategoriaan musafanaatikkoja, joiden on aina kuunneltava albumit kokonaan.

Chronology of a Rotten Mind onnistunut ja virkistävä albumi äärimmäisen brutaaliuden ystävälle. Albumin puutteet on helppo antaa anteeksi, kun ottaa huomioon yhtyeen lyhyen elinkaaren sekä onnistumisten runsaan määrän albumilla. Mikäli Kolumbian metalliskene ei ole tuttu, kuten oli tilanne meikäläisen kohdalla, lienee nyt korkea aika perehtyä asiaan. Ties vaikka sieltä löytyisi muutakin yhtä fressiä, koko perheelle, vauvasta vaariin!

Tue tiukkaakin tiukempaa ug-shittiä, ja ennakkotilaa Chronology of a Rotten Mind täältä!

4 / 5

Advertisements