wrongone_1500

 

Kuluva vuosi ei ole kutkuttava pelkästään kovien debyyttien johdosta, vaan tänä vuonna on ohjelmassa myös useamman äärimetallipioneerin uusi läpyskä. Nämä ovat erityisen kiinnostavia silloin kun edellinen julkaisu on ollut murskaavan kaliiberin onnistuminen. Näin on asia mm. Nilen sekä Pyrrhonin kanssa, sekä allekirjoittaneen jo aiemmin mainitseman Dying Fetuksen kohdalla. Kuten siinä aiemmassa postissa mainitsin, on tämä Dying Fetuksen uutukainen erityisen kiinnostava siksi, että yhtye on melko tasaisesti parantanut otettaan koko pitkän levytyshistoriansa ajan. Yhtyeen edellinen albumi, Reign Supreme, oli aivan käsittämättömän kovatasoinen esitys, ja oli autistille todellinen merkkitapaus. Albumista on kulunut jo 5 vuotta, ja edelleen lätty viihtyy soittolistalla runsaasta uutuuksien määrästä huolimatta. Mikä sitten on tilanne tämän uuden, Wrong One to F**k With kanssa?

Dying Fetus on yksi niitä orkestereita jotka ovat hioneet oman soundinsa niin kohdalleen, että se on erittäin tunnistettava. Yhtyeen tuotanton lähihistoriasta ei löydy kovin montaa zipaletta, jota ei välittömästi tunnista Dying Fetukseksi. Tämä on kunnioitettava saavutus siksi, että yhtyeen tyylisuunta on sellainen jossa on hankala saada persoonalllista otetta soundiin tai soittoon. Sen sijaan lähes poikkeuksetta nämä ääribrutaalit, tekniset ja slam henksiset dödispumput kuulostavat turhan usein lähes täsmälleen toisiltaan. Yhtye myös operoi vanhan koulukunnan äijätyylin kokoonpanolla, jossa ei nykyajan nuorison kikkailuilla koreilla, vaan kolmikko tuuttaa mäiskeensä ilmoille niin perus setupilla kuin mahdollista. Kolme soittajaa, 6 kielinen kitara, 4 kielinen basso, blastbeatit kuin meksikon kartellien uzi-hyökkäys ja riffit jotka aiheuttivat grönlannin tsunamin jokunen aika sitten. Tämä yhtyeen oma soundi pamahtaa korviin heti ensi-iskusta, joten sen puolesta on syytä huokaista helpotuksesta. Yhtye ei ole lähtenyt harhapoluille osaamisensa ytimestä, vaan kuulostaa edelleen 100% itseltään.

Reign Supremen mahtavuuden vuoksi WOTFW:ia ei voi olla vertaamatta edeltäjäänsä. Ensimmäisellä kuuntelulla alkutahdit aiheuttavatkin hienoista hämmästystä kuulostaessaan aivan edeltäjän alkutahdeille. Onko yhtye siis pelannut varman päälle ja lähtenyt toistamaan edeltäjän onnistunutta kaavaa? Vastaus tähän on kyllä ja ei. Reign Supremen parhaat puolet kuuluvat uutuudella pitkin matkaa, mutta albumi ei silti kuulosta miltään edeltäjän uusintakierrokselta. Kuulostaa enemmän siltä että kuten yhtye on hionut soundinsa tunnistettavaksi, on sama tapahtunut myös sävellyksille. Yhtye ei perinteisesti kikkaile tai koreile, ei harrasta hempeitä väliosia, ei akustisia runopoikamomentteja eikä synamattointroja. Kappaleet menevät suoraan asiaan, ja iskevät kuulijaa lekalla korvaan. Biisit ovat yhdistelmä jättimäisiä riffejä, runsaita tempomuutoksia, ripeitä juoksutuksia, huimaavaa vauhtia ja ennenkaikkea järjetöntä brutaaliutta. Yhtyeen soitto on super tiukkaa, ja pitkästä yhteisestä taipaleesta johtuen äärimmäisen yhteen hitsautunutta. Ryhmän sointi on jotenkin sanoinkuvaamattomasti paljon ammattimaisemman kuuloinen kuin useilla saman tyylisuunnan edustajilla. Tämä epäilemättä on seurausta nimenomaan pitkästä yhteisestä taipaleesta sekä sävellysten muotoutumisesta jokaisen yhtyeen jäsenen omien parhaiden alueiden ympärille. Dying Fetuksen kohdalla tämä ei myöskään kuulosta missään kohdassa varman päälle pelaamiselta, vaan siltä, että tiedetään mitä tehdään.

Wrong One to F**k With on melkoinen järkäle 10:n biisin ja 50 minuutin kestollaan. 11:sta ja 54:n mikäli mukaan lasketaan ainakin streaming julkaisujen ohessa seuraava bonusraita Induce Terror. Kun albumin on kuunnellut ympäri selviää keston perimmäinen syy. Albumilla on pelkästään kovia biisejä, ja kaikki ovat kiinnostavia melkeinpä alusta loppuun. Albumi onkin todellinen riffinäytös ja ilmiselvästi viiden vuoden työstö ei ole ollu turhaa taikka mennyt hukkaan. Biiseistä kuuluu se, miten koko yhtye on ollut mukana biisien sovituksessa, ja kaikki tuovat oman panoksensa kappaleisiin. Trey Williamsin soitto on järjettömän nopeaa, ja tempomuutoksien käsittely toimivaa. Miehen basarinopeus ja blastbeattien vauhti on silmitöntä, ja vie biisien brutaaliuden monin paikoin aivan uudelle levelille. John Callagherin riffit ja juoksutukset ovat mukaansatempaavia ja Callagherin ja basisti Sean Beasleyn vokaalit ovat täydellisesti oikeilla kohdillaan, ja ennenkaikkea yhtäaikaa todella järisyttäviä. Suurimman vaikutuksen albumilla tekeekin nimenomaan biisimateriaalin tarttuvuus ja kokonaisuuden eheys. Albumi on fantastinen voimannäyte death metallin pioneerilta, ja brutaalin slammin jättiläiseltä joka asettaa riman taas uuteen korkeuteen lajitovereiden hämmästeltäväksi. Biisien polveilevuus ja toimivuus ylläpitää kiinnostavuutta, ja saa palaamaan uudelleen ja uudelleen albumin pariin. Mitään syvällistä taidedödistähän tässä ei olla tekemässä, vaan kyse on riehumisesta ja höyryjen päästämisestä. Siihen tarkoitukseen Dying Fetus on omassa luokassaan.

Onko Wrong One to F**k With sitten millainen verrattuna Reign Supremeen? Onko yhtye parantanut jälleen suoritustaan? Kysymyksiin ei ole yksiselitteistä vastausta. Albumit ovat hyvin samankaltaiset, mutta tämä ei ole huono asia ollenkaan vaan päinvastoin onnistuminen siinä mielessä, että on onnistuttu tekemään suunnilleen yhtä hyvä albumi kuin edellinen, erittäin onnistunut ulostulo. Wrong One to F**k With on siinä mielessä parempi albumi kuin Reign Supreme, että se on pidempi. Näin ollen sitä douppia shittiä riittää enemmän kuultavaksi metalliautisteille kautta maan. Kuitenkin tämä mainostamani yhtyeiden nousujohteinen kehitys ei oikeastaan toteudu yhtyeen uutuuden kohdalla. Vaikkei asialla uuden julkaisun laadun kannalta olekaan merkitystä, on kaltaiselleni nillitäjälle tämä oleellinen seikka yhtyeen kokonaisuutta ja uraa puntaroidessa. Mutta niille muille jotka eivät moisista jaksa pillittää on WOTFW yhtä hyvä kuin Reign Supreme, ja tämä jos mikä on ehdottoman kova saavutus!

 

4,5/5

 

 

Advertisements