Vielä olisi muutama albumi vuodelta 2016, joista ajattelin vähän höpötellä. Tähän viimeiseen keräsin muutaman sellaisen albumin, joista niiden ilmestyessä kovasti tykkäsin, mutta jotka kuitenkin syystä taikka toisesta jäivät hiukkasen pimentoon. Osassa aiheuttaja oli ajankohta, osassa jokin albumin ominaisuus, joka ei ehkä juuri sillä hetkellä pärähtänyt oikealla tavalla. No mutta, pidemmittä puheitta:

 

a1941357224_10

 

Noctem – Haeresis

Espanja Valenciasta tulee tämä yhtye, joka soittaa dödistä, mutta erittäin voimakkaalla bläkkis-otteella. Kyseessä on yhtyeen neljäs kokopitkä, joka kiinnosti allekirjoittanutta aiempien onnistumisten myötä. Yhtyeen musiikki on teknistä, brutaalia ja saatanallista, ja tematiikka on sen mukaisesti uskonnon vastainen. Haeresis on soundipolitiikaltaan onnistunut kompromissi tech-deathin ja blackened-deathin välimaastossa, ollen kliini ja erottelukykyinen, muttei kuitenkaan liioitellun kompressoitu tai siloteltu. Soitto on erittäin kovatasoista, ja monessa kohtaa se onkin albumin parasta antia. Biisimateriaali on tasaisen hyvää, mutta mitään erityistä huippujuttua albumilla ei kuitenkaan ole. Noctem on tehnyt hienon yleisalbumin, muttei kuitenkaan yllä kahden ensimmäisen julkaisunsa tasolle. Albumi on kuitenkin mielestäni parempi kuin edeltäjänsä Exilium, joten suunta toivottavasti on oikea.

3/5

 

a0297934181_10

 

Unfathomable Ruination – Finitude

Brittiläinen dödispumppu Unfathomable Ruination tuuttasi 2016 kakkosalbuminsa, ja voi pojat että se on brutaali. Yhtyeen musiikki on erittäin teknistä, mutta se voi helposti mennä sivu suun ihan pelkästään Finituden järisyttävän brutaaliuden seurauksena. Yhtye jyrää alkusekunneista saakka hengästyttävällä intensiteetillä. Albumi tarjoilee aamusta iltaan vaikut korvista täräyttävää riffijyräystä, ja blast beatteja jotka ovat niin saatanan nopeita että heikompia hirvittää ja hirviä heikottaa. Soundipolitiikka on biisimateriaalin järjettömän raskauden mukainen, ja vuoden likaisin bassosoundi gaalassa yhtye saikin erikoismaininan ja hersyvät ablodit. Allekirjoittaneelle silti albumin ehdoton juhlakalu on tempojen absurdius. Mikäli appivanhemmat ovat tulossa kylään, mutta haluaisit rauhassa katsoa nyrkkeilyä, on Finitude autistin ehdoton suositus ynseiden sukulaisten karkottamiseen. Toimii tyynellä ilmalla myös ulkona!

4/5

 

a2980731506_10

 

Defeated Sanity – Disposal of the Dead / Dharmata

Berliiniläinen Defeated Sanity lähestyi 2016 viidennellä kokopitkällään. Albumeja ei ihan viljalti olla saatu aikaan, ottaen huomioon yhtyeen yli 20-vuotisen olemassaolon. Tämä kyseinen pläjäys on eräänlainen yhtyeen sisäinen splitti, jossa yhtye ikäänkuin kahdessa erillisessä setissä esittelee hiukan erilaisia puolia itsestään. Ensimmäinen puolisko, Disposal of the Dead on eräänlainen kunnianosoitus vanhan kansan brutaalille liikkeelle. Yhtye on soundimaailmaa myöten todella og-pörinöissä, ja oikeastaan mestarirummuttaja Lille Gruberin virvelisoundi on ainoa asia joka kumartelee nykyisyyteen. Biisimateriaali on sekoitus vanhan ajan dödistä, ja tämän päivän teknistä osastoa, ja old school riffijyräys saa miellyttävällä tavalla olla etualalla. Toinen puolisko, Dharmata sitten taas on kunnianosoitus -80 ja -90 lukujen taitteen teknisen metallin alkuajoille, ja allekirjoittaneen korvaan se kuulostaa olevan ennenkaikkea tribuutti Deathin kulmakivialbumi Humanille. Soundien ja vokaalien puolesta tässä ollaan onnistuttu, mutta koska Human on autistille pyhä albumi, suhtauduin tähän puoliskoon erityisellä kriittisyydellä. Osa sävellyksistä on häiritsevän paljon esikuvansa kuuloisia, ja taidekoulutilulilua on lykätty mausteeksi aivan liikaa. Puoliskon loppupuolella tämä konservatoriopöhinä käy jo ärsyttävyyden rajamailla. Kokonaisuutta voi silti suositella.

3,5/5

 

Aborted-Retrogore

Aborted – Retrogore

Belgian railakas horror-soundtrackporukka Aborted palaa jälleen ties kuinka monennellaan. Yhtyeen ääribrutaali slammi-osasto ei ole aiemmin ollut ihan täysin allekirjoittaneen juttu, mutta koska kyseessä kuitenkin on eurooppaleisen dödiksen eräänlainen instituutio, niin tsekattava se oli. Hyvä oli että tsekkasin, sillä Retrogore on fantastinen läpyskä. Aborted on erittäin raskas, mutta samaan aikaan kutkuttavasti kieli poskessa. Soundit ovat tälle tyylille erittäin tyypilliset, suorastaan geneeriset, joten niistä ei hirveästi mainittavaa ole, muuten kuin ettei niissä mitään erityistä vikaakaan löydy. Biisit sen sijaan erottuvat genrestään monipuolisuudellaan, sekä erittäin groovaavilla että paikkapaikoin suorastaan tarttuvilla melodioilla ja riffeillä. Kokonaisuus on tasapainoinen ja harkittu, ja toimii alusta loppuun. Biisimateriaalin erinomaisuuden ohella erityismaininnan ansaitsevat vokaalien runsaat nyanssit sekä joidenkin soolojen persoonallisuus. Retrogore on erinomaisen päräyttävä tuulahdus muuten niin pystyynkuolleeseen ala-genreen.

4/5

Tällä hetkellä fiilis on hiukan sen suuntainen, etten varmaankaan kirjoittele näitä 2016 koostepläjäyksiä enempää. Mikäli joku viime vuoden julkaisu tulee nyt yhtäkkiä mieleen, kirjoitan niistä sitten erikseen. Seuraavaksi pitää kuitenkin palata takaisin kuluvaan vuoteen, koska vielä on monia erittäin kovia lättyjä läpikäymättä, osa on odottanut mainintaa jopa häpeällisen pitkään. Myös uutta tulee kovalla tahdilla, esim. ylihuomenna tärähtävä uusi Dying Fetus, joka pitää kuunnella puhki ensitilassa. Oli meinaan edeltäjä siinä määrin eeppinen pamaus.

Advertisements