644223

 

Sitten olis taas aika pitää snadi paussi menneiden muistelusta. Ei ole vaihtoehtoa, sillä New Yorkin dödismammutti julkaisee uutta. Suffocationin ensimmäinen kokopitkä julkaistiin niinkin hiljattain kuin 1991, joten kilometrejä alkaa olla takana. Suffocation on julkaissut kohtuu tasaisesti matskua, joten ryhmä on oikeastaan ollut aktiivinen karkeasti koko uransa ajan. Laatu on ollut jossain määrin heittelevää, muttei  kuitenkaan siinä mittakaavassa kuin aiemmin käsitellyn Immolationin tapauksessa. Mitä fiiliksiä …Of the Dark Light sitten autistin aivolohkossa aiheuttaa?

Suffocationin tyyli on brutaalia vanhan kansan dödistä, jossa ei kikkailuilla koreilla, vaan soundi rakentuu maanjäristysriffeistä ja tempovaihteluista. Samalla menetelmällä ollaan liikeellä myös uutukaisella ja miksipä ei? Ei ole mitään mieltä lähteä peukaloimaan toimivaa konseptia, muuten kuin siinä tapauksessa että uutta ei ole enää tarjolla, vaan jumiudutaan toistamaan samaa kaavaa. Kääntöpuoli tässä hommassa on siinä, että joidenkin korvaan tämä saattaa suoraan kättelyssä kuulostaa siltä että yhtye ikäänkuin pelaa varman päälle. Pelaako Suffocation sitten uutukaisellaan varman päälle, vai onko kyse siitä että tehdään sitä mitä parhaiten osataan mahdollisimman hyvin?

…Of the Dark Light täräytetään käyntiin ilman mitään fiilistelyjä tai tunnelmointeja ja tämä lämmittää mieltä, ehkä eniten siksi kun viimepäivinä on jostain syystä osunut käsiin monta tunnelmointipläjäystä. Tunnelmointipläjäykset sinänsä eivät automaattisesti ole paskoja, mutta välillä on freesiä kun yhtye räjähtää suoraan asiaan, eikä pysähdy haukkaamaan happea ollenkaan. Tämä on myös meininki tässä albumissa. Matkalle ei osu yhtäkään neiti-momenttia vaan puristus jatkuu albumin alusta loppuun. Tämä on myös hyvä ratkaisu siinä mielessä että albumi on melko lyhyt, 35 minuuttia jaettuna 9:lle tsipaleelle. Kestoa ei ole käytetty himmailuun, eikä myöskään tunnu missään kohtaa siltä, että albumia olisi yritetty näillä usein kyseenalaisilla ja vaikeasti hanskattavilla elementeillä venyttää.  Albumin soundi on tarvittavan raskas ja brutaali, mutta ei kuitenkaan ole mitenkään historiallinen, vaan melko modernilla otteella ollaan liikenteessä. Tässä tapauksessa kyseessä on sekä hyvä että huono asia. Kitarasoundi on erittäin toimiva, mutta rummuissa ja etenkin basarisoundissa on toivomisen varaa. Basarit on miksissä liian edessä ja niissä on käytössä tämä hivenen vituttava kirjoituskonesoundi. Suffocationin soundi ei ole pahin mahdollinen mutta kuitenkin selkeästi ylikompressoitu. Hetkittäin basarit ovat niin pinnassa, että peittävät jossain määrin kitaroita alleen. Tämä tapahtuu kun kitarat ja basarisoundi ovat sävelkorkeudeltaan samalla alueella ja riffien rytmiikka on hyvin lähellä basareiden naputusta. Pahimmillaan myös vokaalit sekoittuvat tuohon samaan puuroon eikä nyanssien taikka yksityiskohtien kuuleminen ole ollenkaan helppoa. Kyseessä ei ole koko albumia vaivaava ilmiö, mutta hetkittäin asia ärsyttää.

Riffit ovat kautta linjan hyvin jiirissä ja pysyvät kiinnostavina kautta albumin. Liiallista konstailua ei kitaraosastossa ole vaan kikkailut on jätetty pääasiassa rytmiikan varaan. Tätä toimivaa konseptia käytetään monessa kohtaa riffien dramatiikan paisuttamiseen ja kyseessä on menetelmä joka uppoaa meikäläiseen kuin veitsi vanhukseen, tietenkin sillä varauksella että asia on toteutettu kunnolla. Albumin biisimateriaali on tasaisen hyvää eikä toista itseään vaikka elementit ovatkin kokoajan täsmälleen samat. Tästä saa kiittää riffien monipuolisuutta ja sitä, että biiseissä on käytössä monenlaisia keinoja eeppisyyden kasvattamiseen. Tempovaihtelut ovat toimivia, ainoastaan jokusen kerran niiden perustelut ovat jotenkin heppoiset. Vaikuttaa että kun ei ole keksitty muuta, on heitetty tiskiin tempo- tai tahtilajimuutos. Tämä ei kuitenkaan ole tilanne joka biisissä taikka jokaisessa rytmiikkaan liittyvässä muutoksessa. Ilmiö esiintyy siellä täällä albumia, eikä varsinaisesti haittaa ellei siihen kiinnitä liikaa huomiota. Riffit ovat valtaosin melkoista jyräämistä mutta silloin tällöin niihin liittyy eteerisempiä häivähdyksiä pienten melodioiden taikka soinnuksi avautuvan runttauksen muodossa. Tempovaihteluiden tavalla tämä pääasiassa onnistuu kautta albumin lukuunottamatta siellä täällä ilmeneviä vajavaisia perusteluja toiminnalle. Näissä tilanteissa albumin draaman kaari jossain määrin notkahtaa ja kappaleella kestää hetken kerätä itsensä ja saada kiinni saavutetusta eeppisyysasteesta. Näiden ärsyttävyys on välillä suurempaa ja välillä vaatimattomampaa. Osaan kiinnittää huomiota vasta useammalla kuuntelukerralla.

…Of the Dark Light säilyttää melko hyvin otteensa alusta loppuun. Muutama selkeästi heikompi hetki on sattunut matkan varrelle, mutta nämä ovat hetkiä kappaleissa taikka epämääräisiä transitioita. Lisäksi aiemmin mainittu soundien puuroutuminen siellä täällä heittää kapuloita rattaisiin. Kokonaisuutena albumi kuitenkin on hyvä, enkä jättäisi suosittelematta näiden ilmiöiden takia. Varsinkin kun kyseessä on melko tavallinen ilmiö tämän päivän teknisessä ja brutaalissa dödiksessä. Soundit ovat melkolailla tämän kaltaisia kaikkialla, ja harvakseltaan ilmestyy lättyjä joissa ei minkäänlaisia notkahduksia ole. Kuitenkin Suffocatioinin 2000-luvun julkaisujen joukossa …Of the Dark Light ei häpeä yhtään, vaan kuulostaa pääpiirteittäin siltä miltä olisin voinutkin kuvitella uuden Suffocationin kuulostavan. Tosin sen vertaaminen muihin yhtyeen julkaisuihin ei oikein näillä kuuntelukerroilla ole mahdollista, mutta pakkoko näistä on heti kirjoittaa? No pakko on, kuuluu nimittäin metalliautismin kirjoon…

3,5/5

Advertisements