Aika olisi taas jatkaa tätä 2016 settiä. Dödistä olisi luvassa tässä osassa, seuraavassa mahdollisesti bläkkistä sitten. Viime vuosi oli monien hyvien dödisjulkaisujen vuosi. Negatiivinen asia sitten taas oli se, että monet näistä hyvistä julkaisuista eivät kuitenkaan olleet ihan niin kivikovaa tavaraa että olisivat jääneet mieleen tai soittimeen asumaan. Totesin tämän, kun aloin pohtia tätä koko 2016 kirjoitusjuttua. Kirjoitin vanhaan blogiin top-10 listat, omansa dödikselle ja toisen bläkkikselle / muulle metallille. Nyt, puoli vuotta myöhemmin kun yritin muistella mitkä albumit pääsivät noille listoille, huomaan etten muista kuin muutaman. Toisaalta tämä on samalla myös bonusta näiden mieleen jääneiden pläjäysten suhteen. Albumin veri todella punnitaan siinä, miten se kestää aikaa ja kulutusta. Monet albumit kuulostavat hyviltä aluksi, mutta eivät kuitenkaan sisällä mitään niin poikkeuksellista taikka mullistavaa että jäisivät korviin pyörimään siinä kohtaa kun uusia kovia julkaisuja tippuu. Jotkut kuitenkin jäivät, ja niistä kerron vähän jotain näissä 2016 in memoriam turinoinneissa:

a2103637502_10

 

Blood Incantation – Starspawn

Denveristä, ameriikan yhdysvalloista tuleva Blood Incantation tarjoili yhden vuoden 2016 kovimmista debyyteistä. Yhtyeen uralle on mahtunut yksi oma ep sekä yksi splitti ep ennen Starspawnia. Tässä albumissa autistiin suurimman vaikutuksen teki sekä biisimateriaali, että sille valittu likipitäen täydellinen vanhan liiton soundi. Itseasiassa mainitsinkin albumin soundista tuon edellisen, Triumvir Foul yhtyeen albumia käsittelevän kirjoituksen yhteydessä. Starspawn kuulostaa täydelliseltä. Soundissa on sitä vanhan koulukunnan räkäisyyttä ja haudan syvyyttä, mutta samalla ilmaa ja tilaa nyansseille yllinkyllin. Biisimateriaali on tunnelmallista atmosfääridödistä, joka etenee viipyillen, ja elementtejä pinoten, tavoitellen eeppistä täyttymystä. Heti 13 minuuttinen avausraita paukauttaa tärykalvoille yhtyeen koko repertuaarin. Vokaalien kuiskaukset kaikuvat kuin unohdetussa hautakryptassa, samalla kun muun orkesterin maanjäristyksen omaiset riffit möyrivät maankuoressa holvien alla. Vokaalien kaiutuksien ja miksin avulla saadaan soundia ja kuulijan tajuntaa laajennettua hetkittäin aivan käsittämättömiin, suorastaan mustaraamatullisiin mittoihin. Riffit ovat likaisia, järkälemäisiä ja ah niin täydellisiä. Väkevien riffien päälle maalaillaan rikkinäisiä ja ahdistuneita melodioita, jotka kimpoilevat tuon kuulijan valtaansa ottaneen avaruuden laidalta toiselle. Blood Incantation omaa taidon rakentaa kappaleita todella pitkään ja hartaasti, mittavinta mahdollista eeppisyyttä kurotellen. Taito joka monilta yhtyeiltä joko puuttuu, tai sitten siitä on haittaa, mikäli ei niin hyviä ralleja venytellään ikuisuuksiin. Tämä on yksi niitä dödislättyjä, jonka pariin olen palannut uudelleen ja uudelleen sen ilmestymisen jälkeen.

4/5

 

a1648185659_10

 

The Ominous Circle – Appalling Ascension 

Portugalin The Ominous Circlen debyyttialbumi liittyy 2016 tiukkaakin tiukemmat dödisdebyytit kertsiin. Kyseiseen kertsiin oli myös 2016 jonkun verran tunkua, kuten näyttää olevan myös Saatanan vuonna 2017. Mikäs sitten mahtaa näiden nimettömien Bielzebuuppien kulma olla? The Ominous Circle ei kikkailuilla koreile, vaan vuoden 2016 cooleimman lookin lisäksi yhtyeen albumi on aivan järjetöntä paahtoa. Albumilla edetään vanhan liiton brutaalien suuruksien, kuten vaikkapa Incantation (jolta tulee uusi albumi tänävuonna!!) taikka esmes Immolation (jolta tuli uusi albumi tänävuonna!) hengessä. Tämän hengen välittämisessä Appaling Ascensionin tärkein väline on aivan absurdin brutaali soundi. Yhtye jyrää kuin raivohullu maansiirtokone stokkan parfyymiosastolla, tuhoten kaiken tielleen sattuvan ja pakottaen eiran mummot pakenemaan maskarat poskilla kohti bulevardia. Kitarasoundin kohdalla voidaan todellakin käyttää termiä kitaravalli. Kielisoitinten kolmikko tykittää niin jyrääviä riffejä kuin vain kuvitella saattaa. Nämä riffit vyöryvät hitaalla, uhkaavalla tyylillä vääjäämättä eteenpäin, samalla kun rumpali konetulittaa tahdin tällä hävityksen kauhistukselle. Vokaalit ovat todella möyrivät, kuin Saatana itse ärjyisi maan alta, ja kun vokaalien möyrintä yhdistyy murskaaviin maansiirtokaliiberin riffeihin ollaan jättimäisten asioiden äärellä. Ylivoimaisesti vuoden brutaalein albumi.

Toim. Huom. Huomasin vasta viikon tämän kirjoitettuani, että tämä albumi itseasiassa julkaistiin virallisesti 2017 alkuvuodesta. Autisti meni vuosissa sekaisin kun pari singleä ilmestyi vuoden 2016 puolella. Olkoon nyt kuitenkin tässä, kun kyseessä on kuitenkin kova plätty.

3,5/5

a0423134611_10

 

Setentia – Darkness Transcend

Voi itku, taas menee autistin touhu itsensä toisteluksi, kun joudun toteamaan että tässäpä mahtava dödisdebyytti. Olin elänyt siinä uskossa, että Ulcerate on samanlainen epätodennäköinen yhteensattuma Uudelle Seelannille, kuin esim. Oranssi Pazuzu on Suomelle. Kuitenkin 2016 näki päivänvalon toinen maasta ponnistava tekninen dödisporukka, joka heti debyytillään näyttää kuuluvansa genrensä ehdottomaan eliittiin. Nyt kun vielä Suomeenkin saataisiin toinen hyvä metallibändi, niin allekirjoittanut joisi asian kunniaksi yhden Murphy´sin ja hymähtelisi tyytyväisenä. Setentian soundissa, sekä tavassa soittaa ja säveltää on jotain etäistä samankaltaisuutta kuin on Ulceratessa. Yhtye kuulostaa hieman alkuaikojen Ulceratelle, aikojen, jolloin yhtyeen musiikki oli suoraviivaisempaa kuin nykyään. Setentian progressiivisuus on suoraviivaisempaa ja helpommin lähestyttävää, ollen kuitenkin täysiveristä ja uskottavaa. Albumin kappaleet rakentuvat hitaasti etenevien sointujen ja möyrivien riffien yhteispelistä, tarjoten välillä hengähdystaukoja erilaisten atmosfäärien parissa. Soundi on tasapainoinen ja ilmava, ainoastaan basarien kirjoituskonesoundi saa autistin kurtistamaan kulmiaan ja heristämään sormeaan. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kummoinen ongelma pitkässä juoksussa, koska niin kiinnostavaa on kappaleen biisimateriaali ettei jaksa kaiken maailman basarisoundeista pillittää. Albumi on erittäin kypsä sekä hieno kokonaisuus ja väkevä osoitus Uuden Seelannin debytanttien loistavasta sävellystaidosta. Onko tämä nyt sitten Uuden Seelannin saundia?

4,5/5

a0737955160_5

 

 

Chthe’ilist – Le Dernier Crépuscule

Vuoden 2016 “vittumaisin yhtyeen nimi / albumin nimi yhdistelmä” palkinto menee ehdottomasti tälle Kanadan panokselle tunnelmallisen atmosfääridödiksen pooliin. Tämäkin, yllätys yllätys on debyyttialbumi, ja voi veljet millainen. Chthe’ilistin musiikki on erittäin tunnelmallista ja nojaa voimakkaasti sävellysten ja soundien syleilevään atmosfääriin. Samaan aikaan albumi onnistuu olemaan progressiivinen, vaikkakaan progressiivisuus ei ole mitenkään selkeästi läsnä, vaan piilee pikkujutuissa. Tämän tyyppisestä progeilusta allekirjoittanut pitää juuri kaikkein eniten. Sävellykset ja tunnelma ovat pääosassa, ei soittotaidon esittely ja mikäli sitä esitellään, tehdään se hienovaraisesti yksityiskohdissa ja nyansseissa ja onkin kuulijan vastuulla ottaa selvää ja päästä osalliseksi. Mutta tämä ei ole kaukaisestikaan albumin varsinainen koukku. Se on albumin soundi, joka hakee vertaistaan. Kuulostaa kuin albumi olisi äänitetty sikstiiniläiskappelissa, niin massiivinen on tilan tuntu albumin soinnissa. Hillittömästä tilasta ja kaiusta huolimatta jokainen instrumentti kuulostaa ilmavalta ja akustiselta ja soittajien jokaista liikettä on helppo seurata. Soundissa on niin monia eri puolia yhtäaikaa, että sitä vaan on pakko arvostaa ja jo pelkästään se kohottaa Le Dernier Crépusculen pari leveliä kilpailijoiden päiden yläpuolelle. Albumi tuli allekirjoittaneelle aivan puskista ihan vuoden lopussa, vaikka olikin julkaistu Profound Loren toimesta jo tammikuussa. Tuli puskista ja jos en väärin muista, saattoi olla vanhan blogini vuoden dödisplätty listauksen kakkos- tai kolmossijalla. Albumi onkin sitten viihtynyt soittimessa tasaisesti tuosta lähtien. Metalliautistin 6 kuukauden kestotestin tulos:

Kanada, 4,5/5 points

Advertisements