Nyt on vihdoin ja viimein tullut aika nykäistä tämä juttu liikenteeseen. Vuoden vaihteessa, vanhassa blogissa, tein 2 erillistä top10 listaa. Toisen muusta metallista, toisen pelkästä dödiksestä. Enää meikäläisellä ei ole kovinkaan tukevaa muistoa siitä, mitä kaikkea tuli kirjoitettua, eikä ihan 100% kuvaa edes siitä, mitä albumeja listoillani ylipäänsä oli. Ainoastaan ne merkittävimmät on kirkkaana mielessä. Niinpä ajattelin että kirjoittelen niistä männävuoden lätyistä jotka tämän hetkisen mielikuvan mukaan oli niitä merkittävimpiä julkaisuja. Tässä kohtaa tietty tulee albumin kulutuksen kesto esiin, koska jotkut albumit ovat ehkä kuulostaneet sairaan päräyttäviltä alkuun, mutta nyt, kun paljon vettä on virrannut Ankkakoskessa, ovat jotkut jääneet kokonaan unholaan. En ala nyt mitään sen kummempaa järjestystä tai lajittelua tekemään, vaan kirjoittelen näistä sitä mukaa kun niitä mieleen tulee. Jaan myös kirjoituksen osiin, koska kovia lättyjä tuli myös viime vuonna roppakaupalla. Kuitenkin tähän 1. osaan ajattelin vetäistä kolme mielestäni merkittävintä albumia viime vuodelta, joten here goes nothing:

a1668907981_10

 

Ulcerate – Shrines Of Paralysis

Uuden Seelannin Ulcerate palaa tositoimiin viidennellä albumillaan Shrines Of Paralysis. Uusi Ulcerate on allekirjoittaneelle aina tapaus. Itselleni tämä yhtye on parasta maailmassa, vaikka en ihan tarkkaan osaakkaan sormella osoittaa miksi näin on. Syitä on luonnollisesti monia, mutta luulen että yksi merkittävimmistä on se, että yhtye on allekirjoittaneelle se ensimmäinen yhtye, joka merkittävästi edusti tätä kyseistä tyylisuuntaa, progressiivista post-deathmetallia. Ulceraten musiikki on kuin tieheä kudos, jonka läpi kuulija imeytyy yhtyeen synkkään, ahdistavaa, kutkuttavaan sekä ehdottomasti koukuttavaan maailmaan. Yhtyeen musiikkissa on monia mukaansa tempaavia elementtejä, huikea progressiivisuus, sävellysten moniulotteisuus, sekä äärimmäinen haastavuus. Musiikki etenee monilla eri tasoilla ja nämä kerrostumat liikkuvat itsenäisesti, väillä kaukana toisistaan. Jotta kaikista elementeistä voi päästä kärryille, vaatii albumi erittäin huolellista kuuntelua ja kuulijan on pakko yrittää pysyä jatkuvasti kärryillä siitä mitä kappaleessa on tapahtunut, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtumassa. Yhtyeitä jotka säveltävät tällä tyylillä on toki muitakin, mutta on muutamia syitä, mitkä erottavat Ulceraten muista. Luonnollisesti kappaleiden ulottuvuudet sekä haastavuus ovat mielestäni omalla tasollaan verratuna kilpailijoihin, mutta ylivoimaisesti suurin ero on yhtyeen sävellysten kerrostuneisuus, joka on paljon mittavampaa kuin muilla vastaavilla ko genren edustajilla. Rumpali Jamie Saint Merat on aktiivisesti osallisena kappaleiden sävellystyössä ja tämä todellakin kuuluu. Rummut sekä rytmiikka ovat elimellinen osa sävellyksiä, aivan toisella levelillä muiden yhtyeiden kanssa. Nimenomaan se, miten yhtyeen jokainen jäsen tuo jotain omaa sävellyksiin sekä kokonaisuuteen tekee Ulceraten säveltaiteesta syvempää, haastavampaa sekä kaikin tavoin parempaa. Autistille Ulcerate on suurin ja kaunein ja Shrines Of Paralysis vie yhtyettä jälleen kerran kauemmas eteenpäin, luoden suuntaviivoja genreen, joita muiden pitää nyt vain yrittää saavuttaa.

5/5

a1583938609_10

 

Arriver – Emeritus

Tämä Chicagon ylpeys maailman progressiiviselle metallille tuli allekirjoittaneelle aivan puskista ja iski kuin miljoona volttia. Yhtyeen musiikki on progressiivista erittäin mielenkiintoisella tavalla ja allekirjoittaneelle yhtyeen lähistymistapa oli jotain aivan uutta. Musiikki ei ole progea sanan yleensä ymmärretyssä mielessä, vaan se avautuu kuulijalle sitä mukaa kun albumille antautuu ja kun se viimein selviää, on siinä jotain poikkeuksellisen maagista. Arriver sekoittaa saumattomasti eri tyylejä toisiinsa pitkin kappaleita. Musiikista tulee jatkuvasti mieleen monia eri tyylejä ja artisteja ja vähän väliä kuulija löytää itsensä pohtimassa mitä mikäkin kohta tai elementti muistuttaa. Kappaleissa kaikuu metalli- ja rockmusiikin historia ja nykyaika sekaisin, tyylit ja tunnelmat ihmeellisenä yhdistelmänä, joka etenee omia aikojaan tyylistä toiseen, tahtilajista toiseen, duurista molliin sekä taivaasta helvettiin. Milloin kuulijalle tarjotaan Zappaa, milloin Beatlesia vain jotta voidaan siirtyä Mark Ribotin ja Primuksen humalaiseen kollaboraatioon. Kappaleet ovat niin polveilevia, että mikäli yhtyettä tuntemattomalle kuulijalle poimisi jostain kappaleesta kolme eri kohtaa, ei tämä asiaa avaamatta tajuaisi kyseessä olevan edes sama yhtye. Niin voimakkaasti Arriver seilaa moodista toiseen. Albumi on kestänyt allekirjoittaneen soittimessa tasaisesti julkaisustaan saakka, eikä tunnu kuluvan yrittämälläkään, päin vastoin. Olen kokenut lähes uskonnolisia ruumiista irtautumisen tuntemuksia Emerituksen parissa, saanut kylmiä väreitä ja puhjennut kyyneliin. Niin voimakas ja järisyttävä kokemus albumi on. Jopa allekirjoittaneen kaltaisen kyynisyydellä kyllästetyn pessimistin usko maailmaan ja ihmisiin on hetkittäin osoittanut palautumisen merkkejä, kun tiedostaa että kun jossain päin maailmaa 4 miestä tarttuu soittimiin, kuulostaa se näin päräyttävän taivaalliselta! Uskomattoman eeppisiä kappaleita, vokaaleja laidasta laitaan, veret seisauttavia kitarasooloja sekä draaman kaarta suuntaan ja kolmanteen. Emeritus ei ole vain yksi parhaista albumeista 2016, vaan yksi parhaista koskaan.

5/5

0006632720_10

 

King Goat – Conduit

Britannian Brightonista ponnistava progressiivinen doom-pumppu King Goat yllättää äärimmäisen positiivisesti debyytti kokopitkällään. Tämänkaltainen StonerDoom on erittäin haastava genre yhtyeelle kuin yhtyeelle ennenkaikkea siksi, että genressä erottuminen vaatii monen muun asian ohella todella kovaa biisimateriaalia ja sekään ei välttämättä kovin pitkälle riitä, vaan genreen olisi hyvä kyetä tuomaan myös jotain uutta. King Goatin kohdalla sävellysten mielettömyys ei todellakaan ole ongelma, vaan yhtye lyö tiskiin todella jättimäisen eeppistä tavaraa, osoittaen heti albumin alkumetreiltä että tässä ei olla leikkimässä. Kuitenkaan järisyttävät biisit ei ole se asia joka Conduitin nostaa muiden yläpuolelle, vaan se on yhtyeen todellinen party piece, vokalisti Anthony Trimming. Trimming vetäisee todella veret seisauttavan esityksen ja nostaa yhtyeen materiaalin aivan toisiin svääreihin. Kovia biisejä rustaavia Doom pumppuja on joka niemessä ja notkossa, mutta King Goat repäisee hurjan etumatkan genren muihin edustajiin tällä elementillään, jota ei voi kopioda tai feikata, sitä vain joko on tai ei ole. Mielenkiinnolla jään odottamaan miten kakkosalbumi onnistuu, sekä sitä, milloin joku kaikkien janoisten sankari onnistuu raahaamaan pumpun suomeen. Tämä jos mikä päräyttäisi intiimillä klubikeikalla!

5/5

Tässä nyt oli ehkä suhteeton määrä hehkutusta yhteen postiin, mutta kuten sanottu, tässä oli allekirjoittaneen top-3 viime vuodelta. Seuraavissa osissa käyn muitan vuoden 2016 merkkipaaluja läpi ilman sen kummempaa järjestystä, ainoastaan siinä miten niitä muistan ja mitä mieleen juolahtaa.

Advertisements