a0961578584_10

Tässäpä tulee nyt vielä yksi lisäys “vuoden 2017 tiukka debyytti” sarjaan. En tietenkään tässä tarkoita, etteikö tiukkoja debyyttejä olisi vielä tulossa, tai että en niistä kirjoittaisi, vaan kyse on siitä että olen luvannut itselleni että seuraava kirjoitus tulee käsittelemään viime vuoden parhaimmistoa lyhyesti. Itseasiassa itse itseäni toistaen, myös tämän kirjoituksen piti jo käsitellä noita viime vuoden huippuja, ja olin jopa aloittanut muutamien uudelleen kuuntelun, kun sitten tuli tämä Barcelonasta ponnistava debytanttiporukka.

Espanjasta tulee hyviä äärimetalliyhtyeitä, joten uuden espanjalaismetalliryhmän käsittelyyn ottaminen ei ole kummoinen hyppy tuntemattomaan. Myös genre, jonka parissa Atrexial touhuaa, ei ole espanjassa tuntematon. Kyseessä on tämä hyväksi havaittu sekoitus bläkkistä ja dödistä, jota kuulijasta riippuen kutsutaan joko bläkkisvaikutteiseksi dödikseksi, tai vastoinpäin. Esim Valenciasta tuleva Noctem on oiva esimerkki espanjalaisten osaamisesta tässä genressä. Sivumennen sanoen Noctemin viimevuotinen, upea Haeresis pitääkin ottaa uudelleen kuunteluun ja mahdollisesti mainita myös tulevissa (joo joo) “2016 in memoriam teksteissä”, jotka kirjoitan ihan kohta!

Souverain viivytellään käyntiin vanhalla kunnon syna-atmosfäärillä. Näitä alkaa olla nykyään jo hiukan säännöksi asti ja jossain määrin ärsyttävät autistia, mikäli eivät sisällä mitään kummoista ilmaisua taikka sisältöä, vaan on rimputeltu albumille vähän kuin kertomaan naiskuulijoille että maalatun naaman takana saattaa asua herkkä runopoika, joka nyt vaan sattuu rakastamaan Saatanaa. Atrexialin Atmosfääri kuuluu näihin hivenen pakotetun kuuloisiin elementteihin, mutta onneksi kipale on lyhyt. Kakkosraita potkaiseekin homman viivyttelemättä käyntiin, ja toistaiseksi neiteilyt on neiteilty. Yhtyeen soundi on erittäin old-school. Tämä on aina riskisijoitus, koska soundin ollessa liian viilipurkkimainen, jää usein sävellyksistä leijonan osa piiloon johonkin tukkoiseen taajuuteen. Lisäksi kultakorvaisemmat kuulijat lähtevät helposti lätkimään siinä kohtaa kun soundeista tulee mieleen Norja 25 vuotta sitten. Atrexial onnistuu suht koht kuivin jaloin selvittämään nämä karikot. Yhtye kuulostaa raa’alta ja hienostelemattomalta, olematta kuitenkaan aivan järkyttävän tukkoinen. Keskialue menee hetkittäin hiukan hajalle, johtuen biisien sointurakenteesta ja kitarasoundista. Tästä kärsii eniten virvelisoundi, joka hukkuu nopeimmissa osuuksissa kitaraseinään ja hetkittäin aivan helvetin laajoihin vokaaleihin. Monelle tämä ei varmaan ole ongelma, mutta allekirjoittaneen SRS on sen verran akuutti, että asia häiritsee. Lisäksi virvelin hukkuminen kitaravalliin vie tiukimmilta blastbeateilta pohjaa, horjuttaen täten koko ideaa.

Kolmosraitaan, Under the Scourge of Lamashtu, mennessä ryhmä on saanut koneensa öljyt lämpimäksi. Biisi esittelee yhtyeen massiviisia riffejä ja eeppisiä sointurakenteita, yhditettynä väkisiin mukaansa sieppaavaan brutaaliuteen ja tiukkuuteen. Kappalemateriaali ja soitto säilyy tasaisen tappavana paahtona, hienoilla sävyillä ja koukuilla maustettuna. Välillä vallan ottaa bläkkispuoli ja välillä taas syöksytään syvälle brutaaleihin dödisatmosfääreihin. Albumin puoleen väliin mennessä ei introa lukuunottamatta ole hirveästi hengähdystaukoja vietetty. Silloin tällöin jokin akustisempi juttu vilahtaa jossain, mutta ei mitään liian häiritsevää melo-pelleilyä. Tultaessa 7. biisiin, The Ominous Silence, alkaa näitä elementtejä ilmaantua kuitenkin jo siinä määrin, että ne alkoivat hiukan autistin korvaa kivistää. Biisissä esitellään sitä herkkää runopoikapuolta ja soitellaan hiukan kliffoja meltsuja syntsalla ja ties millä. Ja seuraava raita tarjoaa lisää samaa tavaraa jonkinlaisen väliosan muodossa. Lähtökohtaisesti en tuomitse tälläistä tavaraa, päinvastoin, avantgarde- sun muut taidemusiikkivaikutteet ovat usein juuri se vedenjakaja joka erottaa todelliset mestarit tasamaan tallaajista. Valitettavasti tässä tapauksessa kallistutaan jälkimmäisen osaston puoleen, jossa näillä herkistelyillä ja taiteiluilla ammutaan omaa suoritusta jalkaan, tai pahimmillaan päähän.

Atrexial ei ole tässä asiassa ihan niin paha kuin jotkut kumppaninsa, mutta nämä kaikki tunnelmoinnit olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt jättää pöytälaatikkoon. Albumin syntikkasoundit ovat silkkaa casiota, ja sävellysten taso on luokkaa babbys first pianotunti. Tuskaisin hetki on 8. raita, Ascension, joka on jonkin sortin välisoitto. Biisi kuulostaa kuin huumattu Rickhard Clayderman soittaisi pimeässä miestenvessassa elloksen entrylevelkiipaareilla. Luojan kiitos tätä sekoilua ei albumilla ole niin paljoa että se riittäisi pilaamaan kokonaisuutta turhan pahasti. Jo 9. raidalla, Shadows of the Nephilim Throne ollaan takaisin ruodussa ja paahdetaan menemään kuin viimeistä päivää, kantapäät helvetin tulessa. Ikävät välipimputtelut on myös tänä nykyteknologian ihmeellisenä aikakautena luvattoman helppo skipata. Kaukana ovat ne päivät, kun teinipoika yritti autossa tehdä vaikutuksen tyttöihin doupeilla selektioillaan, mutta käsittämätön reverse sekä epäselvät kelaussuuntien merkinnät pilasivat koko spektaakkelin ja aiheuttivat tuskallisen eksistentiaalisen kriisin, joka purkautui saatananpalvontaan, hautakivien potkimiseen ja pilapuheluihin.

Souverain pelastaa kasvonsa kohti albumin loppua ja osa levyn kovimmasta matskusta löytyy toiseksi viimeisestä, albumin nimibiisistä. Aivan lopuksi tietty on ahdettu vielä yksi romanttinen uniikki lumihiutale, mutta se nyt oli odotettavissakin, koska albumi alkoi vastaavalla ja yhtye oli kekivaiheilla todistanut omaavansa tendenssiä moiseen nännien puristeluun. Albumilla on kuitenkin lopulta niin paljon tiukkaa shittiä, mieleenpainuvia riffejä, hurjistuneita blastbeatteja ja saatanallisia viboja, että pienet spedeilyt antaa lopulta anteeksi.

 

Spain 3,5/5 boäänz

Advertisements