a2719023498_10

Minneapolisissa on kova metalliskene. Allekirjoittaneen soittolistalta löytyy tällä hetkellä todella monta kaupungista tulevaa yhtyettä samanaikaisesti. Nyt sinne päsähtää Blood Harvestin julkaisemana myös Suffering Hourin debyytti kokopitkä, In Passing Ascension.

Viime päivien hienoisen progepöhnän vastapainoksi olisi kiva välillä saada jotain suoraviivaisempaa. Jotain joka kuulostaa freesin vanhanaikaiselta, mutta samaan aikaan modernin tekniseltä. Ehkä jotain dödistä? Miten olisi vielä bläkkisvivahdetta? Noh, luojan kiitos tähän akuuttiin puutteeseen ilmestyy parahiksi In Passing Ascension! Ja sen enempää kiertelemättä ja kaartelematta suoraan itse pääasiaan. Suffering Hour kuulostaa fantastiselta. Albumin soundi on todella hiotun ja harkitun kuuloinen, ollen samalla kuin suoraan autotallin perukoilta. Rytmiryhmä kuulostaa akustiselta ja luonnolliselta, mutta samalla hienoisesti purkista kuuluvalta. Enkä tarkoita tätä tässä yhteydessä moitteena, vaan kuten aiemmin viittasin, albumilla käytetään briljantisti vanhanaikaista dödis soundia. Kitarasoundi on aivan omaa luokkaansa. Siinä on ikäänkuin kaikki äärimetallikitaroinnin parhaat puolet yhdessä repivän tuskaisassa rääkäisyssä. Vokalisti on kuin massiivisesti läsnä oleva haudantakainen kirous, joka vyöryy ukkospilven lailla koko keitoksen yläpuolelle tuoden mukanaan ilmiselvää myrskyn uhkaa. Albumi huutaa joka huokosellaan vaikeuksia Westendiin.

Avausraita “Insufferable Scorn” esittelee alun lyhyenä maistiaisena yhtyeen soinnin tärkeimmät osa-alueet: Leijuvan, ilmavan atmosfäärin sekä maailmaa syleilevän kitarasoundin. Kipale on kuin lyhyt lupaus tulevasta, jättäen kuitenkin ilmaan roikkumaan helvetin tulella kirjoitetun kysymysmerkin. Tämän jälkeen mennään suoraan asiaan, kun “For the Putridity of Man” vyöryttää koko rintaman leveydeltä old school dödistä, joka jättää old schoolin nuolemaan näppejään hylätylle huoltoasemalle Floridan laitamilla. Myös Ruotsissa niellään jokunen katkera kyynel. Soitto on tiukkaa kuin naapurin ilme, kun täräytät Suffering Hourin soimaan. Soundi on silkkaa timanttia ja kyseisen kakun päällä kirsikkana komeilee maailmoja syleilevän eeppinen kitarasoundi. Melodiat ovat välillä kauniin epävireisiä ja hapuilevia, muuttuen hetkeä myöhemmin maanjäristyksen kaltaisiksi riffeiksi. Kappale on niin kova, että sen loppuessa tulee hienoisen pettynyt fiilis. Olisin voinut kuunnella kyseistä biisiä vielä pari minuuttiä. Viimeistään tämän kappaleen lopussa on sinun oltava umpirakastunut Suffering Houriin. Jos et ole, olet väärässä blogissa. Kakkureseptejä tulee vasta kesäkuussa!

Albumin jatko tarjoaa kokoajan kiristyvää tahtia. Mitä pidemmälle edetään, sitä enemmän sävellyksiin ilmaantuu syvyyttä ja nyanssia. Kyse voi olla myös siitä että kuulija alkaa toden teolla päästä sisään yhtyeen ilmaisuun. Mitä pidemmälle pääsin levyn parissa, sen kohtalokkaammin rakastuin sen soundiin ja yhtyeen soittoon. Kitaroinnissa vaikutusta ei tee pelkästään se mitä on sävelletty, vaan ehkäpä vielä enemmän se, miten se soitetaan. Kitarat ovat aika-ajoin lumoavan epävireiset, kuin Mark Ribot olisi tehnyt dödisalbumin. Tällä tavalla soittaminen saa allekirjoittaneen huokaisemaan rakastuneesti kerta toisensa jälkeen. Tuollaisen asian mestaroiminen kun on merkki astetta poikkeuksellisemmasta kyvystä. Se myös kuulostaa monella eri tavalla inhimillisemmältä ja lähestyttävämmältä verrattuna huomattavasti hiotumpaan ja tuotetumpaan matskuun. Enkä tuolla tarkoita sitä, Etteikö Suffering Hour olisi hiottu! Sitä se nimittäin todellakin on. Hiottu niin hyväksi kuin tämänkaltaisen musiikin ylipäätään voi. Tarkoitan sitä että sävelletään musiikki kuulostamaan huolimattomalta, ikäänkuin tehokeinona. Tätä albumia kuunnellessa asian tarkoituksellisuus tulee kyllä erittäin hyvin selväksi. On se sen verran tyylitajuinen pläjäys.

Tämän yllä kuvatun asian parhaat esimerkit ovat samalla ehkäpä albumin pysäyttävimmät suoritukset, 4. raita “The Abrasive Black Dust” sekä 7. “Procession to Obscure Infinity”. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä pois albumin muusta materiaalista, vaan tavara on kautta linjan absoluuttisen jiirissä. Yksikään kappale ei ole heikko, eikä edes väärässä paikassa, vaan biisejä onnistutaan hiljalleen kasvattamaan läpi albumin niin, että loppua kohden Biltemasta ostamani 4:n euron eeppisyysmittari sanoi sopimuksensa irti. Myös kissa muutti yläkertaan ja suihkun suuttimesta irtosi kalkit. All win!

In Passing Ascension on aivan saatanan hyvä albumi. Sen biisimateriaali ja soundit ovat fantastisessa tasapainossa keskenään ja kaikki turha on jätetty konservatoriolle pöhisemään. Albumiin rakastuu välittömästi, eikä siitä uskoakseni kovinkaan helposti pääse myöskään yli. Suurimpana osatekijänä tässä on albumin uskomaton soitto ja tunnelma. Kappaleet ovat todella hienosti sävellettyjä tasapainoisia kokonaisuuksia, joita rakennellaan ja liikutellaan johdonmukaisesti ja kiinnostavasti. Monet riffit ovat niin sälkäpiitä karmivan mahtavia, että kuunnellessa huomaa toivovansa ettei se loppuisi vielä. Toimii joka tilanteessa, tappaa talossa ja puutarhassa!

Tue huippuluokan ug-metallia ja osta In Passing Ascension täältä!

 

4/5

Advertisements