IO_vision_wallows

Aloitellessani hahmottelemaan tätä kirjoistusta, meinasin lähteä taas vanhalle kunnon valituslinjalle. Miten hyvää shittiä tulee liikaa ovista ja akkunoista ja autisti parka on hätää kärsimässä. Sitten kelasin että ei jaksaisi aina sitä samaa itkuvirttä, joten koitetaanpas etsiä joku muu, positiivinen näkökulma asiaan. Samalla ymmärsin, että kyseessä tosiaankin on positiivinen “ongelma”. Sehän on vaan ihqufantsua, jos ikkunoista ja ovista tunkeva shitti on kerrassaan douppia. Mitä siinä itkemään? Tilanne voisi yhtä hyvin jossain toisessa, kammottavassa universumissa olla se, että ovista ja ikkunoista tuleekin Tauskia ja Amaranthea.

Mikä sitten kirvoitti pohtimaan tätä autistin dilemman potentiaalista positiivisuutta? Olin aikeissa kirjoittaa Hideous Divinityn uudesta albumista, mutta sitten tuli Dodecahedron ja sitten tuli John Frum ja sitten tuli Ulsect. Aloitin albumin kuuntelun uudelleen kun näistä oli hiukan palautunut. Mutta sitten tuli Au-Dessus ja sitten tuli Crippled Beggar ja niin edelleen, varmaan ymmärrät pointin? Noh, pari päivää sitten päätin että nyt lähtee ja aloitin jo uuden postin kirjoittelun ja etsin kansikuvat etc. Noh, kuten valveutuneempi lukija jo arvaa, sitten tuli Ingurgitating Oblivion… Olen pahoillani Hideous Divinity. Teidän albuminne ei ilmiselvästikään ole tarpeeksi hyvä, vaikka aluksi siitä tykkäsinkin.

Mikä sitten on tämä Ingurgitating Oblivion, uuden albuminsa Vision Wallows in Symphonies of Light kanssa? Saksalaisesta undergroundskenestä tuleva yhtye on vähän one-man-project henkinen operaatio. Kokoonpano on vaihdellut vuosien varrella, lukuunottamatta kitaristi/vokalisti Florian Engelkeä, joka on yhtyeen moottori ja aivot. Vision Wallows in Symphonies of Lightissa Engelkeä komppaa joukko sessiomuusikoita, joista ensimmäisenä silmään osuu Defeated Sanity yhtyeen rumpali Lille Gruber, joka lienee kovin metallirumpali koko maailmassa… Toinen asia joka osuu silmään, ennen kuin mikään osuu korvaan, on albumin rakenne. Väistämättä tulee mieleen Gorgutsin viime vuotinen huikea Pleiades’ Dust EP, jolta löytyi vain yksi 33 minuutin eepos. Tällä albumilla nimittäin on vain 4 biisiä, kokonaiskeston ollessa kuitenkin 52 minuuttia. Kappaleet ovat siis todella piiitkiä, kakkosraita “A Mote Constitutes What To Me Is Not All, And Eternally All, Is Nothing” vieden kakun sekä jättimäisellä nimellään, että haastavalla 22:50 kestollaan. Yllätys ei olekaan kovin suuri, kun kuulee ettei lätyltä julkaistu yhtään sinkkua. Mutta pelkästään yksittäisten biisien kesto ei tee albumin kuuntelusta aikaa vievää puuhaa, vaan se johtuu ennenkaikkea siitä, että albumi on vaan aivan pakko kuunnella kokonaan. Kannattaako moiseen sitten tavan pyykinlakaisijan-apuämmän ryhtyä? No totta munassa, neuvoo autisti ämmäraukkaa.

Albumi hiiviskelee liikeelle “Amid the offal, abide with me” avausraidalla, joka heti ensimmäisten 2 minuutin aikana näyttää tiivistetysti mitä tuleman pitää. Eteerisen uhkaavasta syyvyksien äänimatosta räjähtää ilmoille selkärankaa rasautteleva brutaalius ja dödis-universumin rapein virvelisaundi sekä tiukin virvelitekniikka. Autisti ei vaan saa tarpeekseen noista ghost noteista, maagisesta rim shotista nyt puhumattakaan. Eteenpäin paahdetaan hurjistuneen rytmiryhmän saattelemana, samalla kun atmosfääriä tarjoilee hitaasti vyöryvä riffiseinä. Jyystö purkautuu vähän väliä salaman lailla iskeviksi filleiksi, melodioiksi ja soolon tyngiksi, jotka työntävät biisin rakennetta vääjäämättömästi eteenpäin, epäselvään progressiiviseen tulevaisuuteen. Uusia teemoja ja osia esitellään hitaasti, yksi kerrallaan, palaamatta oikeastaan missään vaiheessa takaisinpäin. Siinä kohtaa kun tämä alkaa selvitä kuulijalle, alkaa kiinnostus jatkoa kohtaan jatkuvasti nousta. Tapahtuu niinkutsuttu “nälkä kasvaa syödessä” ilmiö. Kappaleen puolen välin jälkeen näyttämölle alkaa hiipiä myös seesteisempiä tunnelmia, jotka ottavat enemmän ja enemmän valtaa kappaleen edetessä kohti loppuaan. Samalla esitellään tyyli, joka on erityisen virkistävä uutuus skeneen. Lille Gruber loihtii ilmoille jazzahtavia grooveja, joita basso myötäilee pehmeästi, samalla kun kitarat tapailevat erittäin hitaasti eteneviä viipyileviä melodioita ja rakenteita.

Nämä tunnelmat liukuvat saumattomasti kakkosraita “lue nimi ylempää”n jälleen seesteiseen introon. Fuusiojazzmainen kitarasaundi hyväilee muhevaa bassoa, joka tasapainoilee innovatiivisten rytmien yllä. Kitaroiden unenomaisiin huiluäänien värittämiin sointuihin sekoittuu täydellisen virvelin napsu. Maailmaa laajennetaan ja rakennetaan hissunkissun ja tunnelmaa väritetään upeilla filleillä ja efektoinneilla. Pikkuhiljaa tummempia ja uhkaavia sävyjä alkaa möyriä kaiken alla ja Gruber muuttuu hetki hetkeltä intensiivisemmäksi, vain jotta hetken kuluttua voidaan taas kääntyä takaisin kauniiden ja kepeiden melodioiden äärelle. Kun kappale viimein syöksähtää kunnolla liikkeelle, on kuulija hypnotisoitu tunnelmaan niin vahvasti, että täysin erilaiset osat liimaantuvat saumattomaksi tunnelmien jatkumoksi. Brutaaleissa osuuksissa liikutaan eteenpäin samassa hengessä kuin avausraidalla. Jykevien riffien ja avarien sointujen välillä vuorottelevat kitarat kohtaavat keskikentällä järjettömän tiukan ja groovaavan rumpujen ja basson muodostaman puolustuslinjan. Kaiken alla helvetin portteja repivät auki Engelken todella päräyttävät vokaalit. Albumilla otetaan miehen örinästä kaikki mahdolliset sävyt ja nyanssit käyttöön. Vokaaliosuudet ovat tarkkaan harkittuja ja äärimmilleen hiottuja. Aivan kuin koko muukin albumi, joten kuinkas muuten. Kappale rakentaa brutaalimpaa osuuttaan todella hitaasti ja hartaasti ja hetkittäin vain Gruberin sooloilu kaiken pohjalla on ainoa nopeasti etenevä asia kappaleessa. Pitkällä toisella puoliskolla kuitenkin yllätyksellisesti käännähdetään takaisin maailmoja syleilevien fuusiojazz kitaroiden puoleen ja biisi ottaa yhtäkkiä hyvin erilaisen suunnan. Samoin kuin brutaalimmassa osastossa, myös tässä jokaista ideaa rakennellaan hyvin hitaasti ja viipyilevästi. Vaikka asialla on tietenkin monumentaalinen vaikutus kappaleiden kestoon, on tämä rakentelu kuitenkin tärkeää kappaleen kokonaistunnelman takia. Yhtä kärsivällisesti kuin kipaletta rakennettiin, puretaan se osiin kuulijan korvissa. Toisistaan irtoilevat elementit liukenevat albumin alusta tuttuun atmosfääriin, jossa kaikuvat maan ytimen värähtely ja ahdistuneen aivopuoliskon vainoharhaiset sivuäänet.

Laajentuva atmosfääri johdattaa kuulijan suoraan kolmanen, albumin nimiraidan ääreen. Yllättäen yhtyeen saundi ottaakin helpommin lähestyttävän muodon. Soinnuissa on maanläheistä eeppisyyttä, ja kauniit kitaramelodiat voisivat olla jotain mitä autisti viheltelee suihkussa. Tätä ei kuitenkaan kauaa kestä, vaan kappale nyrjähtää erittäin progressiiviseen suuntaan. Mitä kakkosraidan kohdalla sanoin vokaaleista, syöksyy kolmosraidalla neljänteen potenssiin. Nyt myös tuotantotyökalut on kaivettu tuotantotyökalupakista esiin ja vokaaleista pumpataan todenteolla nyansseja päivänvaloon. Progressiivisuus laajenee kaikenlaisiin suuntiin, tuoden välillä taustalle fuusiosävyjä ja vibrafoninomaisia melodioita. Soinnut laajenevat laajenemistaan, vokaalit päräyttävät päräyttämistään ja rytmiryhmä vetelee jo kolmannella levelillä. Tekniikka sekoittuu mystiseen tunnelmaan, josta vastaa taianomaisten sointujen lisäksi helvetin kärsimyksiä ja ahdistusta tihkuva avunhuuto. Mutta taianomaisempaan suuntaan oltiin vasta matkalla. Loppua kohti tultaessa soiton raskaus haihtuu, ja tilalle liukuu puhutteleva avantgardepiano, joka tuo kuulijan eteen kiinnostavan ja haastavan pähkinän purtavaksi. Juuri kun olin ajatellut ettei metallialbumi voisi syvällisemmäksi muuttua. Jotain kertoo sekin, että tämä mainittu osuus on ehkäpä autistin suosikkiosuus koko albumilla.

Mahtavasta piano-osasta siirrytään takaisin jo aiemmin esitellyn vibrafonitunnelmoinnin pariin. Nelosraita “A Devourer Of Fitting Shades Who Dwells In Rays Of Light” lähtee heti kättelyssä hyvin jazzeille poluille. Tunnelmien ja kokonaissoundin suhteen ollaan samalla sivulla kakkosraidan aloituksen kanssa. Yhtye esittelee jazzimpaa puoltaan hyvin hartaasti ja uskottavasti. Jos joku äärimetalliyhtye sopisi Pori Jazzeille, olisi se ehdottomasti tässä. Kappale leijailee -70 luvun progen ja -90 luvun fuusion tunnelmissa, soiton ollessa avaraa ja kaunista. Maailmaa syleilevien sointujen ja melodioiden sekaan sekoittuu disharmonisia ja kutkuttavia elementtejä. Kun tähän on tuudittauduttu, räjähtää kappale korville kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kappaleen kulkiessa kohti loppuaan, viedään teemojen rakentelua kokoajan pidemmälle ja pidemmälle, armoa tuntematta. Ja sitten, aivan yhtä äkkiä kuin lopun brutaaliin rypistykseen syöksyttiin, loppuu koko albumi kuin seinään, jättäen kuulijan hämmentyneen uteliaisuuden valtaan.

Kun albumin on kuunnellut kerran läpi ei sen kesto tunnu ollenkaan pitkältä. Aika menettää merkityksensä, kun kuulija antautuu albumin maagisen tunnelman ja kutkuttavan konstikkuuden vietäväksi. Haastava se on, sitä en mene kieltämään, mutta tässä tapauksessa haastavuus on todella mikroskooppinen hinta palkintoon nähden. Palkintona tässä tapauksessa on pääsylippu saksalaisen progen äärimmäiseen ytimeen, jossa tarjolla on yllätyksellisten kulmien, maailmaasyleilevien atmosfäärien, brutaalin ahdistuksen, kauniiden melodioiden ja syvimpien tuntojen kryptinen keitos. Autistille albumin ehdottomasti parasta antia on kutkuttava biisimateriaali, joka takaa sen että tämä pysyy soittimessa, sekä Lille Gruberin aivan käsittämättömän kova suoritus. Tosin mainittava on, ettei muu orkesteri jää kyllä jälkeen sitten yhtään. En uskonut ikinä sanovani näin, mutta tällä albumilla yhdistyvät kaikki suosikkigenreni, neo-klassinen avantgarde, fuusiojazz, proge ja äärimetalli.

Jos minun pitäisi tiivistää albumi yhteen sanaan, olisi se jumalauta!

Timantinkova 5/5

Advertisements