a3662003876_10

Noniin, ja taas mennään… Sarjassamme vuoden 2017 mahtavat debyytit pamahtaa tänään Rhode Islandin Providencestä. Sivumennen sanoen vaikuttaa siltä että sarjastamme vuoden 2017 mahtavat debyytit saattaa tulla meko mittava ja tämähän tietenkin on helvetin siistii! Ainoana miinuksena mainittakoon jo useaan otteeseen mussuttamani seikka, että näiden debyyttien ristiaallokossa on haastavaa löytää motivaatiota ja aikaa mahtavien kakkos- ja kolmosalbumien pläräämiseen. Uudesta saundista kun tuppaa olemaan aina hyvin tärinöissään.

Mitä Crippled Beggar sitten lyö tiskiin? Genrejen osalta yhtyeellä olisi ennakkoon erittäin korkeat mahdollisuudet olla aivan paska. Yhtye nimittäin soittaa teknistä grindcorea, bläkkis ja dödis vaikutteilla höystettynä. Grindcore, ja ennekaikkea tekninen dödis ovat genrejä, jotka on helppo vetää vituiksi ja saada kuulostamaan kamalalta. Crippled Beggar kuitenkin väistää nämä karikot tuhannen Dead Kennedysin voimalla. Yksi merkittävimmistä keinoista yhtyeellä on hyvin hardcoremainen saundipolitiikka, joka aika-ajoin kallistuu jopa hiukan trässi-osastolle. Tämä yhdistelmä toimii fantastisesti, tarjoten erittäin tiukkaa ja teknistä soittoa, kuitenkin pitäen paketin groovaavana ja pakottaen nyrkin ilmaan ja pään heilumaan. Albumi myös kuulostaa hyvin akustiselta ja ilmavalta ja mm. rumpusaundi on aivan fantastinen ja tyydyttää myös metalliautismin kirjoon kuuluvan “snaren rapeus syndrooman”, eli SRS:n oireyhtymästä kärsivien metallitarpeet.

Kappaleet ovat kompakteja riehakkaita rypistyksiä, joita epäilemättä on vielä mahtavampaa soittaa kuin kuunnella. Tekninen tilulilu on biiseissä perusteltua ja sen olemassaoloa tasapainotetaan mittavilla ja toimivilla riffeillä. Myöskin tilulilu muuttuu ihan erilaiseksi, kun se vetäistään räkäisellä hc-pörinällä, eikä umpikompressoidulla konservatorio-hipster soundilla. Bändi käyttääkin loistavaa saundiaan yhtenä biisien määräävänä elementtinä sävellysten ja tiukan soiton ohella. Albumin keskivaiheilla Beggar näyttää myös monipuolisuuttaan hidastamalla pakettia suldge henkiseksi, mutta säilyttäen raivokkaan vireensä järkähtämättömänä. Kitaristi Sean Hart on aivan loistava ja loihtii ilmoille sekä todella ilmavia melodioita, että jyräävää äänivallia sekaisin. Rytmiryhmä ei jää jälkeen ja raivokkaat blast beatit ja basson upea soundi viimeistelevät paketin. Lisäksi kappaleiden lyhyys (albumin pisin biisi 3:59) pitää homman freessinä ja jättää kuulijan haluamaan lisää.

Allekirjoittanut kun tuppaa kuuntelemaan pääasiassa meditatiivista taidedödistä jota täytyy kuunnellessa aivot solmussa yrittää ymmärtää, tarjoaa Crippled Beggarin kaltainen riehakas raivokkuus autistille virkistävän paussin painostavasta haasteellisuudesta. Albumissa on elementit täydellisesti kohdallaan ja oikeastaan allekirjoittaneen ainoa biiffi kohdituu viimeiseen biisiin, joka lienee jonkinlainen inside huumoriläppä, kännisine nuotiokitaroineen ja hoippuvine hoilauksineen.

Tue loistavaa ug-metallia ja osta Death is the tarn yhtyeen bandcampista!

Räyhäkäs 4/5

Advertisements