a2147776909_10

 

Alkaa jo hiljalleen vanne kiristää autistin päätä, kun kirjoitettavaa on liikaa. Tänä vuonna on ilmestynyt niin saatanasti huippumatskua, etten osaa päättää mistä niistä pitäisi ensin kirjoittaa. Lisäksi uutta kovaa matskua tippuu jatkuvasti. Jotta tässä ei olisi vielä kaikki, niin haluan kirjoittaa myös muutamista timantinkovista viime vuoden julkaisuista. Kirjoitukseni näistä kun katosivat edellisen blogin mukana.

Pysytään nyt kuitenkin vielä tässä vuodessa 2017 ja palataan pari kuukautta sitten julkaistuun Dodecahedronin kakkosalbumiin, josta tulikin jo puhuttua tuossa Ulsectin albumin yhteydessä. Allekirjoittaneen iloksi, tämä tälläinen post-taidemetalli elää nyt melkoista renesanssia. Kovatasoisia yhtyeitä löytyy runsaasti ja erilaisia lähestymistapoja tyylisuuntaan lähes yhtä monia. Vuoden 2012 debyyttialbumi sinkautti Tilburin pimeyden prinssit suoraan tyylin ytimeen syvällisellä ja monimutkaisella ilmaisullaan, jossa kuitenkin vältyttiin päälleliimatulta konstikkuudelta, eikä kompromisseja tehty sävellysten suhteen. Dodecahedron oli sen verran vaikuttava debyytti, että odotukset Kwintessensin suhteen luonnollisesti olivat suht koht korkealla.

Ensimmäinen asia joka Kwintessensistä selviää heti alkumetreillä verrattuna Dodecahedroniin, on albumin sävellysten huomattavasti monimutkaisempi rakenne ja jollain tavalla taiteellisempi ilmaisu. Biisit ja kokonaistunnelma on sellainen, että kuulija ymmärtää kuulevansa erittäin syvällistä musiikkia, mutta samalla ymmärtää, ettei ymmärrä siitä mitään. Kwintessens on erittäin haastava ja monimutkainen kokonaisuus, joka suorastaan vaatii pysähtymään, keskittymään ja löytämään. Albumi on meditatiivinen sukellus painajaisten ääniin ja tunnelmiin.

Albumi lähtee käyntiin maanisella ja uhkaavalla introlla, kuin suoraan helvetin kiertuesirkuksen ensi-illasta. Omituinen humalainen posetiivi rouskuttaa teltan nurkalla, samalla kun nuokkuvien zombien marssiorkesteri komppaa edestakaisin keinahtelevaa kadotettujen sielujen kuoroa. Introsta syöksytään suoraan kuin jonkun massiivisen pyörteen omaiseen atonaaliseen dissonanssiin, joka purkahtelee ja räjähtelee joka suuntaan, tarjoamatta oikeastaan mitään tarttumapintaa kuulijalle ja pakottaa tämän vain pysähtymään ja yrittämään ymmärtää ratkaisujen perimmäistä tarkoitusta. Hysteerinen kontrapunktimainen melodiakudos, Tetrahedron, purkautuu välillä jykeväksi riffiksi, ikäänkuin tarjoten kiinteää pintaa kuulijan räpiköinnille. Tämä levähdystauko ei kuitenkaan kauaa kestä, ennenkuin kuulija repäistään takaisin turbulenssiin. Yhtäkkiä kuitenkin kuohut talttuvat ja kappale liukuu maagiseen shamanistiseen täyttymykseen, jättäen kuulijan klassiseen “mitä vittua just tapahtui” fiilikseen.

Seuraavassa kipaleessa, Hexahedron,  sama jatkuu. Tämän biisin aikana kuulijalle alkaa hiljalleen hahmottua (kenties noin seitsämännellä kuuntelukerralla, toim. huom.) mistä yhtyeen säveltaide oikein on rakennettu. Dodecahedron esittää samoja teemoja ja ideoita monin eri tavoin, monissa eri kohdissa albumilla. Albumi on kuin atonaalinen kokonaisuus, jossa ei varsinaisesti ole edes erinäisiä kappaleita, vaan ainoastaan toisiaan seuraavia osia, teemoja ja variaatioita. Samoja ajatuksia, joita heitettiin ilmaan Tetrahedronissa, otetaan uudelleen käsittelyyn yllättävissä tilanteissa ja muodoissa. Tuntuu kuin jokin sanoin kuvaamaton kokonaistunnelma velloisi kaiken alla ja tästä kokonaistunnelmasta nousee erilaisia sointuja ja harmonioita esiin kuin laavapurkauksia tulivuoren vellovasta ytimestä.

Hexahedronin jälkeen pysähdytään hetkeksi vetämään happea seesteisen välisoiton parissa. Näennäisesti ollaan siirrytty pois alun tunnelmasta, mutta yllättäen seesteinen välisoittokin alkaa saada pohjalleen tuttuja rakenteita tähänastisesta kokonaisuudesta. Pikkuhiljaa kuulija havaitseekin Interluden puuhailevan samojen ideoiden parissa, kuin jo kahdessa edellisessä kipaleessa, siirtymänä biisien eri vaiheiden välillä. Välirauhasta syöksytään silmää räpäyttämättä suoraan albumin alun intron jälkeen esiteltyyn dissonanssisointukudokseen, joka on alkanut muuttaa muotoaan johonkin vielä tuntemattomaan muotoon ja lopputulokseen. Myös jokaisessa intron jälkeisessä piisissä mukana olevia väliosia, riffejä ja variaatioita tuodaan jatkuvasti uudelleen käsittelyyn ja tarjotaan kuulijalle erilaisia näkökulmia ja tulkintoja tunnelmaan. Myös interluden tematiikka otetaan uudelleen käyttöön Octahedronissa.

Linja ja tapa esittää pysyvät samanlaisina läpi albumin, mutta ilmaisu muuttuu haastavammaksi ja moniulotteisemmaksi albumin edetessä. Sitä mukaa kun kuulija etenee Kwintesenssin maailmassa, se muuttuu upottavammaksi ja kierommaksi. Esimerkkinä tästä käy yhden kokonaisuuden albumilla päättävä Finale, joka nimestään huolimatta ei kuitenkaan päätä albumia. Tämä kappale on kuin Aphex Twinin kuumeinen painajainen, joka summaa ihmeelliseen äänimattoon ja maisemaan albumin kokonaistunnelman. Tähän olisi varmaan jo voinut päättää, mutta Dodecahedron tarjoaa vielä viimeisen kurkistuksen maailmaansa viimeisen kappaleen, Icosahedron avulla.

Kwintessens on todella vaativa albumi, joka edellyttää kuulijalta melkoista valveutuneisuutta ja kiinnostusta taidemusiikkiin ja musiikilliseen ilmaisuun. Vaativuus muuttuu kuitenkin palkitsevuudeksi, sitä mukaa kun albumin kiero ja painajaismainen maailma pikkuhiljaa kuulijalle paljastuu. Allekirjoittanut on huomannut, että tässä on käsissä albumi, jonka kanssa voi esim. joogata. Tämä ei ole ollenkaan selvää metallialbumien suhteen. Kun kerran yritin joogata Dying Fetuksen Reign Supremen kanssa, kaksi kylkiluuta katkesi ja vasempaan pakaraan ommeltiin 47 tikkiä! Ei hyvä…

4,5/5

 

Advertisements