immolation-atonement

 

Vuosi 2017 ei suinkaan ole ollut pelkästään tiukkojen debyyttien vuosi. Myös useammat pitkän linjan orkesterit ovat julkaisemassa / julkaisseet uutta materiaalia. Tähän mennessä Benighted ja Immolation ovat jo saaneet lättynsä ulos. Putkessa matkalla ovat vielä lähiviikkoina tulevat Suffocation ja Dying Fetus, ja myöhemmin uusi Origin, Nile ja Pyrrhon. Pelkoa ei siis ole että aiheet blogista loppuisivat kesken.

Lähestulkoon koko 2000-luvun on jokainen Immolationin uusi julkaisu ollut melkoinen kysymysmerkki ennen ilmestymistään. Näin on luonnollisesti myös Atonementin kanssa. -90 luvun puolivälistä aina vuoden 2000 eeppiseen Close to a world below albumiin asti Immolation toimitti takuuvarmaa huippulaatua. 2000 luvulle tultaessa taso kuitenkin muuttui erittäin ailahtelevaksi, eikä kyseisenä ajanjaksona julkaistujen 5 albumin joukkoon valitettavasti mahdu paljoa helmiä. Tunteet olivat ristiriitaiset Atonementtia odotellessa edellisen julkaisun, Kingdom of conspiracy, oltua lähestulkoon yhtyeen mittavan tuotannon mitäänsanomattomin julkaisu.

Atonement yllättää kuitenkin erittäin positiivisesti. Kun kuuntelin albumia läpi ensimmäistä kertaa, huomasin joka biisin päättyessä odottavani että seuraava mahdollisesti on paskaa. Tämä pelko kuitenkin osoittautui täysin turhaksi. Albumi on eheä ja vahva kokonaisuus, joka on helposti yhtyeen parasta tekemistä sitten Close to a world belown.

Ja kokonaisuus albumi nimenomaan on. Sävellykset seuraavat toisiaan sekä tunnelman ja tematiikan osalta niin saumattomasti, että albumia kuunnellessa voi hetkittäin olla hankala hahmottaa milloin joku kipale loppuu ja milloin seuraava alkaa. Tästä saa oivallisen esimerkin heti kättelyssä kun avausraita Distorting light ajautuu teemoineen suoraan ikäänkuin seuraavaan tasoonsa siirryttäessä kakkosraitaan When the jackals come. Sävellyksellisesti ja soundillisesti albumi on erittäin kitaravetoinen. En tiedä sitten miten paljon asiaan vaikuttaa tällä albumilla ensimmäistä kertaa remmissä oleva kitaristi Alex Boux, joka saapuu Robert Vignan rinnalle kitaroimaan suoraan toisesta pitkän linja metallisuuruus Incantationista.

Sävellykset ovat hyvin old schoolia, sekä death metallin, että bläkkiksen (ei kuitenkaan trve bläkkiksen, toim. huom.) mittapuilla. Näiden kahden maailman välillä vaihdellaan pitkin biisejä erittäin saumattomasti ja bläkkisvaikutteet solahtavat sujuvasti sävellyksiin ja soundiin. Ja se soundi, voi pojat, se on ällistyttävän tumma, synkkä, ahdistava ja helvetillinen. Tämä tietysti on luontevaa, sanoitusten ollessa vahvasti uskonnonvastaisia. Yhtye maalaa todella ahdistavan maailman kuulijan tajuntaan ilman mitään kikkailua tai konstailua, perinteisiä työkaluja käyttäen. Painajaiset, pelot ja ahdistukset heräävät henkiin ja lähtevät valumaan kohti mustana mattona. Kuulija ei pääse tätä hirviötä pakoon, vaan uppoaa hitaasti ja tuskaisasti painajaisten valtakuntaan.

Basso ja rumpuosasto hoitaa leiviskäänsä moitteettomalla taidolla, mutta täysin ilman mitään kikkailua tai egoilua. Sävellysten alle leivotaan jyräävä perustus joka voisi tulla suoraan death metal for dummies oppaasta. Rytmiikka ei ole mitään erityisen innovatiivista, mutta se on juuri sellaista jota nämä biisit tarvitsevat ollakseen niin hyviä kuin ovat. Monet dödispumput nykyään kompastuvat sävellyksissään nimenomaan siihen, että kikkailuelementtejä on liikaa päällekkäin, eikä musiikissa ole enää mitään minkä päälle rakentaa.

Varsinainen party peace on kuitenkin kitaristien aikaansaamaa. Biisit ovat erittäin mielenkiintoisia kitaranäkökulmasta, kun Boux ja Vignan seilaavat edestakaisin jyräävien dödisriffien ja eteeristen bläkkissointujen ristiaallokossa, saaden aikaan todella kiinnostavia ja ennenkaikkea kiinnostavana pysyviä kappaleita. Tyypillisesti biisit pitävät sisällään hitaasti vyöryviä erittäin voimakkaasti dempattuja jättiläisriffejä, jotka vähän väliä purkautuvat tuskaisiksi huiluäänten kiljahduksiksi, ikäänkuin helvetin pohjalla vellovaan laavaan uppoavat kirotut sielut kirkuisivat kärsimystään. Välillä levähdetään eteeristen sointujen ja melodioiden parissa, tai vaihtoehtoisesti esitellään joku riffi hitaammin ja akustisemmin. Heti perään se räjäytetään painajaisten katujyräksi, joka murskaa kaiken tieltään. Tämän voimakkaan ja mukaansatempaavan tunnelman Atonement onnistuu säilyttämään alusta loppuun, eikä albumille oikeastaan mahdu yhtäkään heikompaa kipaletta. Jos oikein alkaisin nillittää, voisin löytää albumilta muutaman ratkaisun tai transition jotka hienoisesti särähtävät allekirjoittaneen korvaan, mutta nämä ovat niin pikkujuttuja, ettei niistä viitsi edes mainita taikka saa nipottajan maineen.

Jos albumista olisi kuitenkin pakko löytää joku heikko osa-alue, saattaisin nimetä biisimateriaalin hienoisen monotonisuuden. Soundi ja sävellystapa on niin leimallinen ja pysyy niin muuttumattomana läpi albumin, että mikäli biisien elementteihin kunnolla keskity, saattavat ne alkaa kuulostaa hivenen yksitoikkoisilta. Tämä ei kuitenkaan ole mikään merkittävä tappio ja kuten sanottu, tulee mieleen lähinnä silloin mikäli albumiin ei keskity hyvän musiikin edellyttämällä tavalla. Tämän takia en myöskään missään olosuhteissa jättäisi suosittelemasta Atonementtia. Mahtavaa kuulla vahvaa ja vakuuttavaa Immolationia ensimmäistä kertaa 17 vuoteen.

3,5/5

 

 

Advertisements