Olipas oivallinen ajoitus aloittaa tämä blogi uudelleen. 12.5. 2017 menee nimittäin historian kirjoihin päivänä, jolloin julkaistiin kaksi debyyttialbumia, jotka syöksyvät suoraan death metallin terävimpään kärkeen. Ensimmäisenä niistä pääsee käsittelyyn amerikkalainen superkokoonpano John Frum, joka iskee kuin miljoona volttia ja on monella eri tavalla suorastaan uraa uurtava tekele.

Luin yhtyeestä ensimmäisen kerran joitakin kuukausia sitten ja mielenkiinto oli välittömästi taattu. Ensinnäkin oli nimi, John Frum. Asiaan vihkiytymättömälle nimi vaikuttaa jonkun elähtäneen kantriartistin nimeltä. Itse tiesin mistä oli kyse. Tämä johtui siitä, että pari kuukautta aiemmin olin nähnyt Werner Herzogin fantastisen tulivuoridokumentin, jossa aihetta käsitellään. Tyynellä valtamerellä on pieni Vanuatun vulkaaninen saari, jossa on jostain 1930 luvulta saakka palvottu tulivuoressa elävää John Frum nimistä amerikkalaista sotilasta. Hahmo liittyy alueen saarilla esiintyvään, niin sanottuun lastikulttiin. Uskonnon tapaiseen, jossa uskotaan että taivaasta tippuu länsimaista vaurautta.

John Frum yhtyeen nimi liittyy tähän lastikultin konseptiin. Heidän ajatuksensa on, että koko länsimainen maailma elää eräänlaisessa lastikultissa, odottaen että taivaasta, tai tässä tapauksessa kapitalismin loputtomasta tuutista tippuu ihmeelisiä asioita. Kyseessä on siis eräänlainen kapitalismikrittiikki. Asia, joka vetoaa allekirjoittaneen kaltaiseen fanaattiseen kommunistiin paremmin kuin hyvin.

Toinen asia, jonka takia odotin albumia kuin kuuta nousevaa, oli kokoonpano. Ensinnäkin oli kitaristi; Avantgardejazz nero John Zornin yhtyeestä ponnistava Matt Hollenberg. Basson varressa vaikutti taasen Dillinger escape planin Liam Wilson, Rummuissa Eli Litwin  (Intensus/Deveykus/Knife The Glitter) sekä vokaaleissa The Faceless yhtyeen entinen nokkamies Derek Rydquist.

Kun nimi on noin moniulotteinen ja tarkkaan pohdittu ja kokoonpano kuin suoraan avantgarden oppikirjasta on lupa odottaa suuria asioita. Ja voi pojat, John Frum toimittaa!

Ensimmäinen asia joka levystä iskee korvaan, on sen fantastinen soundipolitiikka. Deathmetal albumi ei voisi enää paremmalta kuulostaa. Aloituskappale Presage of emptiness on oivallinen intro albumin räjähtävään progressiivisuuteen ollen astetta suoraviivaisempi pläjäys. Kappale esittelee yhtyeen soinnin kulmakivet hieman helpommin lähestyttävässä muodossa, antaen näin mahdollisuuden hieman pösilömmällekin kuulijalle päästä yhtyeen oivalluksiin mukaan. Se ei nimittäin ole mikään läpihuutojuttu, varsinkaan albumin edetessä.

Kakkosraita Pining light jatkaa siitä mihin avausraita päättyi, mutta kolmannessa kipaleessa, Memory palace aletaan toden teolla siirtyä progressiivisiin sekä psykedeelisiin ulottuvuuksiin. Yhtyeen soinnissa merkillepantavaa on, miten runsaasti vaikutteita jokainen soittaja on tuonut taustastaan mukanaan. Ennenkaikkea Hollenberg ja Wilson kuulostavat nimenomaan siltä, kuin John Zorn ja Dillinger escape plan olisivat tehneet yhteisalbumin. Jälkeen ei kuitenkaan jää muukaan orkesteri. Vokalisti Rydquist saa aivan hillittömän määrän nyansseja ja eri puolia ilmaisuunsa, ja toden teolla venyttää huutolaulun mahdollisuuksia.

Albumin edetessä keitos muuttuu hetki hetkeltä teknisemmäksi ja kokeilevammaksi. Soittajien osaaminen on niin ällistyttävää luokkaa, että suurin osa genren kovimmistakin edustajista saa painua kotiinsa treenaamaan. Mutta pelkästään soitto ei ole kovaa, vaan yhtä kovaa ja syvällistä on biisimateriaali. Albumin jokainen biisi on väkevä osoitus sekä hämmentävästä soittotaidosta, että timantinkovasta tyylitajusta ja luovuudessa sävellystyössä.

Kuudennessa kappaleessa He come lähtee progressiivisuus ja soittotaito sitten aivan lapasesta. Kappale on kuin turboahdettua jazzia, jota soittaa lsd:llä kyllästetty shamaanilauma. Kappaleessa on mm. sellainen kuriositeetti, johon en ole ennen genressä törmännyt, kuin rumpusoolo. Rumpusoolo death metal kappaleessa kuulostaa ajatuksena aivan kammottavalta, mutta  Eli Litwin toden teolla näyttää mistä kana pissii ja tämäkin osuus kuulostaa sekä tyylitajuiselta että innovatiiviselta ja kertalaakista sinkauttaa Litwinin metallirumpaloinnin terävimpään kärkeen.

Tässä albumissa on niin paljon hyvää, että voisin jollottaa siitä loputtomiin. Lienee parasta että otat sen itse käsittelyyn ja vedät omat johtopäätökset. Minulle tämä albumi on suoraan viikon lähes jatkuvan kuuntelun jälkeen yksi kovinpia metallijulkaisuita koskaan. Maailman kirjat ovat sekaisin, mikäli vuoden lopussa tämä ei ole vuoden albumi.

Solidi 5/5

 

Tammikuun alussa vaahtosin runsaasti vuoden 2016 kovasta tarjonnasta. Vähänpä silloin tiesin. Jo nyt vuosi 2017 on tarjonnut enemmän päräyttävää tavaraa, kuin koko 2016. Tämän John Frumin debyytin kanssa samaan aikaa julkaistiin toinen todella loistava debyytti, hollantilaisen Ulcestin samaa nimeä kantava albumi. Yritän mahdollisimman nopeasti kirjoittaa myös siitä. Tosin tällä hetkellä on vaikea kuunnella muuta kuin A Stirring in the noosea. Kuten sanottu, on kuluvana vuonna tullut jo runsaasti todella loistavia julkaisuja ja yritänkin mahdollisimman nopeasti saada jonkinlaista arvion tynkää jokaisesta merkittävästä, koska uutta pukkaa ovista ja akkunoista. Tämähän ei tietenkään ole huono asia, paitsi silloin, jos kokee pakonomaista tarvetta kirjoittaa kaikista jotain…

Advertisements